— Astuhan nyt jo alas niistä pilvistä! — huudahti Kmicic.
Ritarit purskahtivat raikuvaan nauruun, mutta muistettuaan samassa
Kmicicin varoituksen nostivat kämmenensä suun eteen.
Herra Kokosinski hämmentyi kokonaan, punastui ja sanoi:
— Puhukaa itse, senkin pakanat, koska kerran minua häiritsette!
Aleksandra-neiti kohautti taas hyppysillään hamettaan:
— Minä en kykenisi vastaamaan teille niinkuin pitäisi, mutta sen tiedän, etten ansaitse niitä ylistyksiä, joita te esiintuotte minulle koko orszalaisen lippukunnan nimessä, — sanoi hän ja kumarsi taas erinomaisen arvokkaasti.
Orszalaiset kavaljeerit tunsivat asemansa hieman kiusalliseksi tämän hovitapoja taitavan neidin edessä. He koettivat olla niinkuin kaikki olisi hyvin, mutta se ei oikein onnistunut. Toiset alkoivat purra viiksiään, toiset mutista jotakin hampaittensa välistä, tarttuivatpa jotkut jo miekkansa kahvaan. Silloin sanoi Kmicic:
— Olemme saapuneet tänne lähteäksemme yhdessä teidän kanssanne
Mitrunyyn, kuten eilen oli puhe. Keli on hyvä ja sää suloinen.
— Minä lähetin tädin jo edeltäpäin sinne, jotta hän valmistaisi päivällisen. Jos herrat ovat hyvät ja odottavat vähäisen, niin pukeudun.
Sen sanottuaan hän poistui, ja Kmicic syöksyi toveriensa luo.