— No mitä, kalliit kuomaseni, eikö hän ole kuin itse ruhtinatar?… Ja sinä, Kokoszko? Sinä puhuit minulle pahasta asemasta, mutta taisitpa seisoa kuin poikanulikka hänen edessään?… Oletko koskaan nähnyt sellaista?
— Olisit antanut vain minun puhua rauhassa… vaikka kyllä minä tunnustan, etten ole tottunut puhumaan sellaiselle hovinaiselle.
— Everstivainaja, — selitti Kmicic, — oli usein hänen kanssaan
Kiejdanyssa vojevodaruhtinaan hovissa tai herra Hlebowiczin luona:
siellä hän on oppinut ylhäisiä tapoja. Entä eikö ollut kaunis?…
Kylläpäs te olette vieläkin hämmästyneitä!
— Hän mahtaa pitää meitä pässinpäinä! — tiuskaisi Ranicki harmistuneena. — Mutta suurin pässinpää on Kokosinski!
— Sinä petturi! Itse työnsit minua kylkeen, kun häpesit rupista naamaasi!
— Hiljaa, pojat, hiljaa! — sanoi Kmicic. — Ihailla saatte, mutta ette tapella.
— Minä juoksisin vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Rekuc. — Lyö,
Jendrus, mutta minä pidän sanani!
Kmicic ei kuitenkaan aikonut lyödä. Hän oli, päinvastoin, perin tyytyväinen, kierteli viiksiään ja katseli tovereitaan voitonriemulla. Samassa astui Aleksandra-neiti sisään, päässä näädännahkainen lakki, jonka alla hänen kasvonsa näyttivät vieläkin kauniimmilta. Kaikki menivät kuistille.
— Tähänkö rekeen me istumme? — kysyi neiti osoittaen hopeanväristä karhua. — Ikänä en ole kauniimpaa rekeä nähnyt.
— Kaunis se on, kenenkä sitten lie ollut, sitä en tiedä… se on nimittäin sotasaalis. Me, kuljeskelevat ritarit, joilta sota on kaiken omaisuuden vienyt, emme omista muuta kuin mitä sota myös antaa. Olen sodan jumalatarta uskollisesti palvellut, ja hän on uskollisuuteni palkinnut.