— Jumala suokoon, että saisitte paremman palkinnon, sillä tämä palkitsee vain yhtä, samalla kuin koko isänmaa vuodattaa kyyneleitä.
Kmicic peitti Oleńkan komealla, valkoisella rekipeitteellä, johon oli ommeltu valkoisia suden kuvia, istuutui sitten viereen ja huusi ajajalle: »Anna mennä!» Hevoset läksivät juoksemaan.
Kylmä ilma virtasi kasvoja vastaan ja vaikeutti hengitystä. Kuului lumen nitinää jalasten alla, hevosten korskuntaa, kavioitten kapsetta ja ajajain huutoja.
Yht'äkkiä herra Andrzej nojasi Oleńkan puoleen ja kysyi:
— Onko hyvä olla?
— On, — vastasi Oleńka nostaen hihansa suojellakseen sillä kasvojaan vinhalta viimalta.
Reki kiiti vihurina. Päivä oli kirkas ja kylmä. Lumi kimalteli ikäänkuin joku olisi sirotellut sille kiteitä. Mökkien katoilta nousi punertava savu patsaina ilmaan. Parvi variksia lensi rääkkyen rekien editse lehdettömien puitten välitse. Jonkin matkan päässä Wodoktysta tie painui synkkään, hiljaiseen metsään, joka näytti nukkuvan lumitaakkansa alla. Puut vilahtivat ohi niin vinhasti, että tuntui siltä, kuin hevosilla olisi ollut siivet. Sellainen vauhti huimaa ja huumaa; niin kävi Aleksandra-neidinkin. Hän heittäytyi reen selkämystää vasten, sulki silmänsä, antautui huimaavan vauhdin valtoihin ja tunsi suloista uupumusta. Hänen mielessään heräsi ajatus, että tuo orszalainen aatelismies oli ryöstänyt hänet ja kiiti nyt vihurina pois, eikä hänellä, ryöstetyllä naisella, ollut voimia vastustaa eikä huutaa… Ja he lentävät yhä nopeammin ja nopeammin… Oleńka tuntee, kuinka jonkun käsivarret kietoutuvat hänen ympärillensä… tuntee samassa huulillaan jotakin hehkuvaa, polttavaa… silmät eivät jaksa avautua, ne ovat unenraskaat… He lentävät… lentävät… Vihdoin herättää uinuvan neidon kysyvä ääni:
— Rakastatko minua? Oleńka avasi? silmänsä:
— Kuin omaa sieluani!
— Ja minä kautta elämän ja kuoleman! Kmicicin soopelinnahkainen lakki kallistui taas Oleńkan näädännahkaisen lakin puoleen. Neitonen ei tietänyt enää itsekään, mikä häntä enemmän huumasi, suudelmat vaiko tämä huimaava vauhti.