Silloin kiertyi yht'äkkiä voimakas ritarin käsivarsi hänen vyötäistensä ympäri ja esti häntä kaatumasta lattialle.
— Minä saatan teitä, neiti! — virkkoi Andrzej-herra.
Ja pyytämättä lupaa hän alkoi taluttaa neitiä pois. Tämä nojautui ritariin yhä raskaammin, ja ennenkuin he olivat ehtineet ovelle, lepäsi tyttö jo tajutonna saattajan käsivarsilla.
Silloin Kmicic nosti hänet syliinsä kevyesti kuin lapsen ja kantoi hänet salista.
YHDEKSÄS LUKU.
Vielä samana iltana juhlan jälkeen Andrzej Kmicic pyrki itsepäisesti ruhtinaan puheille, mutta hänelle vastattiin, että ruhtinaalla oli salainen neuvottelu herra Suchaniecin kanssa.
Kmicic saapui seuraavana aamuna ja pääsi heti hetmanin luo.
— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — olen saapunut luoksenne anomuksen kera.
— Mitä haluat minulta?
— En voi elää täällä enää kauempaa. Päivä päivältä käy tuskani yhä suuremmaksi. Eikä minulla ole mitään tekemistäkään täällä Kiejdanyssa. Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle jotakin tehtävää. Lähettäkää minut minne haluatte. Olen kuullut, että joukkomme ovat lähdössä Zoltarenkoon. Minä lähden niitten kanssa sinne.