— Minä kiitän teitä, arvoisat veljet!… — sanoi hän arvokkaasti.
Kynttiläin tulista ja ihmisten paljoudesta oli ilma salissa käynyt kuumaksi kuin saunassa.
Aleksandra-neiti kurkottautui Kmicicin ohi miekankantajan puoleen ja sanoi:
— Minä voin pahoin. Lähtekäämme pois! Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja otsalla helmeili hikipisaroita.
Mutta miekankantaja loi levottoman silmäyksen hetmaniin peläten, että hänen poistumisensa voisi aiheuttaa ikävyyksiä. Sotatanterella hän oli urhoollinen soturi, mutta Radziwillia hän pelkäsi kovasti.
Päällepäätteeksi hetmani lausui juuri samassa silmänräpäyksessä:
— Se on vihamieheni, ken ei tyhjennä kaikkia maljoja kanssani pohjaan saakka, sillä tänään minä olen sangen iloinen!
— Kuulitko? — sanoi miekankantaja.
— En voi olla täällä kauemmin, setä, voin pahoin! — sanoi Oleńka rukoilevalla äänellä.
— Lähde sitten yksin! — vastasi miekankantaja. Oleńka nousi lähteäkseen huomaamatta pois, mutta hänen voimansa pettivät, ja voimattomana täytyi hänen nojautua erästä tuolinselkää vastaan.