— Arvoisat herrat, — sanoi hän. — Olisin ensimmäinen itkemään teidän kanssanne, jos tässä todellakin olisi kysymyksessä maan perikato. Mutta valtakunta ei tästä kärsi vähääkään, sillä se vain muuttaa isäntää. Kelvottoman Jan Kasimirin sijaan tulee suuri ja kuuluisa sotapäällikkö. Näen jo kaikki sodat päättyneinä ja viholliset lyötyinä.
— Oikeassa olette, teidän ruhtinaallinen korkeutenne! — vastasi
Szczaniecki. — Juuri noin puhuivat Radziejowski ja Opalinski
Ujsciessa… Iloitkaamme, hyvät herrat! Ja Jan Kasimir surman suuhun!…
Sen sanottuaan herra Szczaniecki työnsi jyristäen tuolinsa taaksepäin, nousi ja poistui salista.
— Parasta viiniä kellareista! — huusi ruhtinas. Marsalkka riensi täyttämään käskyä. Salissa surisi kuin mehiläispesässä. Kun ensi hämmästys oli ohi, alkoivat aateliset keskustella kuulemainsa uutisten johdosta. Herra Suchaniecille sateli kysymyksiä Podlasien ja siihen rajoittuvan, ruotsalaisten haltuun joutuneen Masovian asemasta.
Jonkin ajan kuluttua tuotiin saliin tervaisia tynnyreitä ja alettiin lyödä niistä tulppia irti. Mieliala kohosi kohoamistaan.
Yhä useammin huudettiin: — Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, ei tässä muuta neuvoa! — Ehkä kaikki muuttuu vielä paremmaksi! Kohtaloon on alistuttava! — Ruhtinas ei salli meille vääryyttä tapahtuvan. — Onhan meidän parempi kuin muitten… Eläköön Janusz Radziwill, meidän vojevodamme, hetmanimme ja ruhtinaamme!
— Liettuan suuriruhtinas! — huusi herra Jurzyc taaskin..
Mutta tällä kertaa hänelle ei vastattu vaikenemalla eikä nauramalla, vaan useat käheät äänet huutaa kähistivät kuorossa:
— Se on tahtomme! Sitä toivomme kaikesta sydämestä! Hän eläköön, hän meitä hallitkoon!
Ylimys nousi paikaltaan purppuranpunaisena.