— Se on hyvä.
— Entä missä, teidän ylhäisyytenne, minä voin saada tavata Ruotsin kuninkaan?
— Missä hänet vain löydät. Nyt sodan aikana hän on milloin siellä, milloin täällä. Jos tapaat hänet Krakovan luona, niin sitä parempi, sillä saat viedä kirjeitä vielä muillekin, jotka sielläpäin asuvat.
— Ajanko siis vielä muittenkin luo?
— Kyllä. Sinun täytyy etsiä kruununmarsalkka Lubomirski, joka minun välttämättä on saatava kannattamaan asiaani. Hän on mahtava mies, jolla on Vähässä-Puolassa suuri vaikutusvalta. Jos hän asettuu ruotsalaisten puolelle, niin silloin ei Jan Kasimirilla ole koko Puolassa enää mitään tekemistä. Älä salaa Ruotsin kuninkaalta, että olen lähettänyt sinut voittamaan kruununmarsalkan ruotsalaisten puolelle… Mutta älä sitä kehuskele, vaan sano se ikäänkuin sivumennen. Jumala suokoon, että herra Lubomirski asettuisi meidän puolellemme. Hän tulee olemaan kahden vaiheella, sen tiedän, mutta toivon, että minun kirjeeni tekee vaikutuksensa. Hänellä on omat syynsä olla minun kanssani hyvissä kirjoissa. Kerron sinulle kaikki, jotta tietäisit, miten siellä menettelet. Marsalkka on jo pitkän aikaa tunnustellut, tulenko antamaan ainoan tyttäreni vaimoksi hänen pojalleen Herakleelle. Ota siis selko, kuka hänen hovimiehistään on hänen parhaassa suosiossaan, ja anna sitten tuon hovimiehen ymmärtää, että jos Lubomirski yhtyy minuun, niin palkitsen häntä antamalla tyttäreni hänen pojalleen. Minun tyttäreni samoinkuin hänen poikansa ovat vielä lapsia, mutta joka tapauksessa voitaisiin heidän välillään tehdä jo sopimus, joka tulisi olemaan herra marsalkalle paljon edullisempi kuin minulle, sillä toista sellaista perijätärtä et löydä koko valtakunnasta, ja jos vielä yhdistät yhdeksi kaikki meidän alueemme, niin et löydä sellaista edes koko maailmasta… Maukas palanen! Ja silloin voisi herra marsalkka saada pojalleen tyttäreni mukana myötäjäisiksi suuriruhtinaan kruunun.. Koetahan saada hänessä heräämään tällaisia toiveita, niin kyllä se mies on kohta omamme, sillä hän ajattelee paljon enemmän omaa taloaan kuin valtakuntaa…
— Mitä minun tulee hänelle sanoa sitten?
— Sitä, mitä minä en voi kirjoittaa… Mutta siitä on annettava hienosti ymmärtää. Jumala varjelkoon sinua puhumasta, että olet minulta henkilökohtaisesti kuullut halustani nousta valtaistuimelle. Se on vielä liian varhaista… Muista siis antaa marsalkan suosikin ymmärtää, että jos Lubomirski yhtyy ruotsalaisiin, niin hän voi pyytää tytärtäni palkinnoksi, ja että jos Radziwill nousisikin valtaistuimelle, niin joutuisihan kruunu pian perinnöksi Herakleelle. Jollei hän käy kaksin käsin kiinni sellaiseen, niin ei hänellä ole mitään korkeampia pyrkimyksiä. Ken ei pyri korkealle, se ei uskalla katsoa aurinkoon. Minut on Jumala luonut suuria asioita suorittamaan, ja sentähden minä uskallankin ojentaa käteni kaikkea sitä kohti, mikä on ihmisen vallassa, ja nousta aina Jumalan itsensä inhimilliselle mahtavuudelle asettamaan rajaan saakka!
Ja ruhtinas ojensi todellakin kätensä ikäänkuin tavoitellakseen näkymätöntä kruunua. Hänen silmänsä loistivat. Mutta hänen innostuksensa oli liian voimakas: hengitys salpautui hänen linnassaan. Hetken kuluttua hän kuitenkin rauhoittui ja jatkoi katkonaisin lausein:
— Niin… kun ajatus lentää… ikäänkuin aurinkoa kohti… sanoo sairaus mementonsa [memento (mori) – muista (kuolemaasi)]… Tapahtukoon mitä hyvänsä… mutta soisin kuitenkin kernaammin, että kuolema tapaisi minut valtaistuimella eikä kuninkaan eteisessä…
— Ehkä saan kutsua lääkärin? — kysyi Kmicic. Radziwill viittasi kieltävästi kädellään.