— Ei tarvitse… ei tarvitse… minun on jo parempi… Siinä kaikki, mitä tahdoin sinulle sanoa… Pidä silmäsi ja korvasi auki!… Kas niin… Nyt on kohtaus jo ohitse… Ymmärrätkö kaiken selvästi?
— Kyllä. Jos epäonnistun, on se oma syyni.
— Kirjeet ovat jo melkein kaikki kirjoitetut. Milloin aiot lähteä?
— Tänään. Niin pian kuin suinkin!…
— Eikö sinulla ole minkäänlaista pyyntöä minulle?
— Teidän ylhäisyytenne!… — alkoi Kmicic, mutta keskeytti samassa.
Sanat takertuivat hänen suuhunsa, hänen kasvoillaan oli epäröivä ilme.
— Puhu suusi puhtaaksi! — virkkoi hetmani.
— Pyydän… — jatkoi Kmicic, — ettei miekankantaja Billewiczille eikä hänelle… mitään paha tehtäisi…
— Ole huoletta! Mutta minä huomaan, että sinä vieläkin rakastat tuota tyttöä?…
— En suinkaan! — vastasi Kmicic. — Mutta… mistäpä minä sitä itsekään tietäisin. Milloin rakastan, milloin vihaan… Piru ties! Kaikki on lopussa, niinkuin sanoin, mutta tuska vain ei. En huoli hänestä, mutta en myöskään tahdo, että joku muu hänet ottaisi… Teidän ylhäisyytenne, älkää antako häntä muille… En käsitä itsekään mitä puhun… Mutta matkalle minä lähden ja mitä pikimmin!… Älkää kiinnittäkö huomiota sanoihini, teidän ylhäisyytenne. Kyllä Jumala suo minulle järkeni takaisin, jahka olen kaupungin porttien ulkopuolella…