Näin oli hän elänyt 35-vuotiaaksi saakka.
Seisoessaan oven suussa Kmicic uteliaana katseli ruhtinasta kasvoihin, jotka näkyivät peilistä, ja ruhtinas siveli yhä ajatuksissaan otsatukkaansa. Vihdoin, kun Andrzej Kmicic yskähti muutaman kerran, kysyi hän kääntymättä oveen päin:
— Ken siellä? Onko se vojevodan sanantuoja?
— Minä en ole mikään sanantuoja, mutta ruhtinas Radziwillin luota olen kyllä, — vastasi Kmicic.
Nyt vasta ruhtinas Boguslaw kääntyi ympäri, huomasi loistavan nuorukaisen ja näki, ettei ollut tekemisissä tavallisen palvelijan kanssa.
— Suokaa anteeksi, arvoisa soturi, — virkkoi Boguslaw, — näen erehtyneeni teidän arvoonne nähden. Teidän kasvonne ovat tutut, vaikk'en voi muistaa nimeänne? Oletteko hetmanin hovimiehiä?
— Nimeni on Kmicic, ja arvoltani olen eversti, — vastasi Kmicic.
— Kmicic! — huudahti ruhtinas. — Samako Kmicic, joka taisteli Chowanskia vastaan viime sodassa?… Siinä tapauksessa olen kuullut paljonkin teistä puhuttavan!
Ja ruhtinas alkoi tarkkaavammin ja eräänlaisella tyydytyksellä katsella
Andrzejta, sillä mikäli hän saattoi kuulemansa perusteella päättää, oli
Kmicic hänen mieleisensä mies.
— Käykää istumaan, herra eversti, — sanoi ruhtinas. — Hauska lähemmin tutustua. Mitä kuuluu Kiejdanysta?