Kmicic ilmoitti nimensä ja asiansa päivystävälle upseerille, ja tämä läksi heti sisälle viemään ilmoitusta ruhtinaalle. Tuokion kuluttua upseeri palasi ja sanoi, että ruhtinas haluaa heti tavata hetmanin sanansaattajan, ja pyysi Kmiciciä seuraamaan taloon.
Eteisestä he joutuivat ruokasaliin, jossa hovimiehiä torkkui makeasti tuoleilla; he olivat nähtävästi olleet hyvin aikaisin liikkeellä. Viereiseen huoneeseen johtavan oven luona päivystävä upseeri pysähtyi ja virkkoi saksaksi kumartaen Andrzejlle:
— Täällä on ruhtinas.
Andrzej-herra astui sisälle ja pysähtyi oven suuhun. Ruhtinas istui peilin edessä ja katseli siitä nähtävästi juuri maalattuja kasvojaan sellaisella mielenkiinnolla, ettei edes huomannut tulijaa. Kaksi kamaripalvelijaa oli polvillaan hänen edessään kiinnittämässä hänen ratsusaappaittensa solkia, ja itse hän silitteli kullankeltaisen peruukkinsa otsatukkaa. Ruhtinas oli vielä nuori mies, noin 35-vuotias, mutta näytti vain 25-vuotiaalta. Kmicic tunsi hänet kyllä entuudesta, mutta katseli häntä aina suurella uteliaisuudella, jonka herättivät osaksi ruhtinaan suuri sotilasmaine, osaksi hänen omituinen ulkomuotonsa. Hän oli näet suurikasvuinen ja vankkarakenteinen, mutta hänen leveitten olkapäittensä välissä oli niin pieni pää, että olisi luullut sen otetuksi jostakin muusta ruumiista. Hänen kasvonsa olivat myöskin suhteettomat: suuri roomalainen nenä ja suuret, loistavat silmät, joitten katse oli tuima kuin kotkalla, mutta muu osa kasvoista oli niin pieni, että se melkein katosi pitkäin suortuvain väliin. Hänen suunsa oli pieni kuin lapsella ja ylähuulella ohuet viikset. Hänen maalattu ihonsa antoi hänen kasvoilleen jonkin verran tyttömäisen ilmeen, mutta samalla muistuttivat hänen ylpeytensä, varmuutensa ja itseluottamuksensa, jotka myöskin kuvastuivat hänen kasvoillaan, että siinä oli sama chercheur de noises [riidanhakija, väittelijä. Suom. huom.], kuten häntä Ranskan hovissa nimitettiin, mies, jonka kieli oli terävä, mutta miekka sitäkin terävämpi.
Saksassa, Hollannissa ja Ranskassa kerrottiin merkillisiä juttuja hänen sotilaallisista teoistaan, riidoistaan, seikkailuistaan ja kaksintaisteluistaan. Hollannissa hän oli syöksynyt taistelun kuumimpaan pyörteeseen ja omalla ruhtinaallisella kädellään riistänyt lippuja ja aseita kuuluisalta espanjalaiselta jalkaväeltä. Oranian prinssin rykmentin etunenässä hän oli valloittanut pattereita, joita vanhat koetellut soturit olivat pitäneet valloittamattomina. Reinin rannoilla hän oli ranskalaisia muskettisotureita johtaessaan tuhonnut raskaita saksalaisia, kolmikymmenvuotisessa sodassa karaistuneita ratsujoukkoja. Eräässä kaksintaistelussa Ranskassa hän oli haavoittanut kaikkein taitavimman ranskalaisen miekkailijan prinssi de Fremouillen. Muuan toinen etevä miekkailija, paroni von Goetz, oli polvillaan rukoillut häneltä armoa.. Vielä oli hän haavoittanut kaksintaistelussa paroni Grotia, minkä johdosta oli saanut serkultaan Januszilta ankaraa moitetta, koska oli häpäissyt muka ruhtinaallista arvoaan antautumalla taisteluun sellaisen ala-arvoisen henkilön kanssa. Olipa hän vihdoin eräissä juhlissa Louvressa koko hovin läsnäollessa lyönyt markiisi de Rieux'tä korvalle, koska tämä oli puhutellut häntä epäkohteliaasti.
Sellaisia kaksintaisteluita, jotka hän oli suorittanut pienemmissä kaupungeissa ja ravintoloissa, ei tietysti oltu otettu lukuun.
Siinä miehessä olivat hempeys ja rohkeus omituisesti sekoittuneet. Oleskellessaan harvoin ja lyhyen aikaa isänmaassaan hän tapasi käydä puolueriitoja Sapieha-suvun kanssa tai kuluttaa aikaansa metsästysmatkoilla. Mutta yleensä hän ei viihtynyt synnyinmaassaan ja kävi kotonaan hyvin vastahakoisesti ja vain sotien aikana. Sota oli näet hänen elämänsä, vaikkakin hän joustavan henkisen kykynsä puolesta sopi yhtä hyvin punomaan juonia ja suoritta maan diplomaattisia tehtäviä.
Heti kun viimeksimainitut olivat kysymyksessä, osasi hän olla kärsivällinen ja kestävä, paljon kestävämpi kuin rakkaussuhteissaan, joita hänellä oli pitkä jono.
Kaikissa niissä hoveissa, joissa ruhtinas Boguslaw oli oleskellut, oli hän ollut kammona kaikille niille aviomiehille, joilla oli kauniit vaimot. Varmaan oli hän tästä syystä yhä vielä naimaton, vaikka hän, ollen ylhäistä sukua ja erittäin rikas, oli kaikkein halutuimpia sulhasvieraita koko Euroopassa. Olivatpa itse Ranskan kuningas, Maria Louise, Oranian prinssi ja Brandenburgin suuriruhtinas yrittäneet naittaa häntä, mutta Boguslaw oli pitänyt vapauttaan suuremmassa arvossa.
— En tarvitse myötäjäisiä, — oli hän useasti kyynillisesti huomauttanut, — eikä muistakaan iloista minulla suinkaan ole puutetta.