— Niin, se on totta, meillä on oikeastaan nyt kaksikin kuningasta.
Mutta niistä kumpikaan ei se ollut, vaan ruhtinas, hovitallimestari.
Kmicic hypähti pystyyn.
— Mikä ruhtinas? Boguslawko?
— Niin juuri, Vilnon vojevodan serkku.
Andrzej Kmicic löi ihmetyksestä käsiään yhteen.
— Kylläpäs sattuikin hyvin!
Isäntä ymmärsi, että hänen vieraansa oli ruhtinas Boguslawin hyvä tuttava, ja kumarsi paljon syvempään kuin edellisenä päivänä. Kmicic pukeutui nopeasti ja oli tuntia myöhemmin jo kaupunginvanhimman talon edustalla.
Koko pieni kaupunkipahanen oli tulvillaan sotaväkeä. Jalkaväki oli pystyttänyt muskettinsa torille, ja sen viereisiin taloihin olivat ratsumiehet hevosineen asettuneet majailemaan. Sotilaita ja hovilaisia kirjavissa puvuissa seisoskeli talojen edustoilla tai kuljeskeli edestakaisin katuja pitkin. Upseerit kuuluivat puhuvan ranskaa ja saksaa. Puolalaisia sotilaita ja pukuja ei näkynyt missään. Muskettimiehillä ja rakuunoilla oli toisenlaiset puvut kuin niillä ulkomaalaisilla, joita Andrzej oli nähnyt Kiejdanyssa. Sotilaat olivat niin komeita, että jokaista heistä olisi voinut pitää upseerina, ja heidän sotilaallinen ryhtinsä herätti Andrzejssa ihastusta. Upseerit katselivat myöskin häntä uteliaasti, sillä hänen yllään oli loistava, kultareunainen samettipuku ja hänen seuranaan sitä paitsi kuusi ratsumiestä uusissa puvuissa.
Kaupunginvanhimman pihalla kuhisi palvelijoita: oli paasheja leveälieriset hatut päässä, lakeijoja, yllä samettinutut, ratsastavia renkejä, jaloissa pitkävartiset ruotsalaiset saappaat.
Nähtävästi ruhtinas ei aikonut viipyä pitempään Pilwiszkissä, koska vaunuja ei oltu vedetty vajoihin eikä hevosia viety talliin.