— Emme, mutta päällikön me kyllä näimme. Hän keskusteli kanssamme torilla. Nuori hän oli ja solakka kuin miekka. Eikä hän näyttänyt niin etevältä soturilta kuin todella oli…
— Wolodyjowski! — huusi Kmicic.
— Olkoonpa, että hän oli Wolodyjowski, tai kuka hyvänsä, mutta Jumala suokoon, että siitä miehestä kerran tulisi hetmani.
Andrzej Kmicic vaipui syviin ajatuksiin. Hän kulki nähtävästi samaa tietä, jota Wolodyjowski oli muutamia päiviä sitten kulkenut laudalaisine joukkoineen. Ja sehän olikin luonnollista, koska molemmat olivat matkalla Podlasieen. Mutta Andrzej tuli ajatelleeksi, että jos hän kovin kiirehtii eteenpäin, niin hän helposti saattaa törmätä pienikasvuisen ritarin joukkoja vastaan ja joutua hänen käsiinsä, ja silloin joutuisivat myös kaikki Radziwillin kirjeet konfederaattien saaliiksi. Siten saattaisi koko hänen lähettilästoimensa epäonnistua ja Radziwillin asia kärsiä suunnattoman vahingon. Tästä syystä päätti Andrzej viipyä pari päivää Pilwiszkissä, jotta laudalainen lippukunta ehtisi edetä mahdollisimman kauas.
Seuraavana päivänä Andrzej Kmicic saikin nähdä, että hän oli menetellyt ei ainoastaan varovasti, vaan viisaastikin, sillä ennenkuin hän aamulla oli ennättänyt kunnolla edes pukeutuakaan, riensi talon isäntä hänen luokseen.
— Uutisia, hyvä herra! huudahti isäntä.
— Hyviäkö?
— Ei hyviä eikä huonojakaan, mutta meillä on vieraita. Loistava hovi saapui aamulla varhain kaupunkiin ja asettui kaupunginvanhimman taloon. Paljon on jalkaväkeä ja ratsumiehiä, vaunuja ja palvelijoita. Ihmiset luulivat ensin, että kuningas itse olisi saapunut.
— Mikä kuningas?
Majatalon isäntä alkoi hypistellä lakkia käsissään.