Kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Kmicic oli matkalle lähtenyt, hän jätti Niemenin taakseen ja saapui vielä metsäisempään seutuun. Pakolaisjoukkoja näkyi yhtenään. Myöskin asestettuja joukkoja oli liikkeellä. Nämä sanoivat olevansa Zoltarenkon joukkoja, mutta itse asiassa niillä ei ollut minkäänlaista johtoa, vaan ne olivat suorastaan rosvojoukkoja, jotka tosin välttelivät aateliskartanoita, missä oli omat puolustusmiehistöt, mutta hyökkäsivät sen sijaan pienempien kylien, talojen ja matkustajain kimppuun.
Aateliskartanot pitivät ne kurissa omin voimin ja hirttivät rosvoja puihin pitkin tietä. Mutta syvemmällä metsissä saattoi tavata suuriakin rosvojoukkoja, ja siksi Andrzejn tuli olla varovainen.
Jonkin verran kauempana, Pilwiszkissä, eli väestö kaikessa rauhassa. Kaupungin asukkaat kertoivat siellä Kmicicille, että muutamia päiviä sitten olivat kasakat hyökänneet kaupungin kimppuun ja olisivat varmasti tapansa mukaan hävittäneet sen perustuksia myöten, jollei odottamaton apu olisi tullut kuin taivaasta.
— Me olimme jo uskoneet itsemme Jumalan haltuun, — kertoi majatalon isäntä, jonka luo Kmicic oli asettunut asumaan, — kun muuan lippukunta saapui kaikkien pyhimyksien nimessä avuksemme. Ensin luulimme sitä uudeksi vihollisjoukoksi, mutta se olikin omaa väkeä. Suoraa päätä hyökkäsi lippukunta Zoltarenkon rosvojen niskaan ja teki siitä yhdessä tunnissa selvän meidän auttaessamme.
— Mikä lippukunta se oli? — kysyi Andrzej.
— Eivät sanoneet… emmekä me uskaltaneet kysyä. Kun he olivat ruokkineet hevosensa ja ottaneet haltuunsa heiniä ja viljaa niin paljon kuin löysivät, niin jatkoivat he matkaa…
— Minne?
— Etelään päin. Ensin arvelimme paeta metsiin, mutta sitten maltoimme mielemme ja jäimme paikoillemme, etenkin kun kaupunginvanhin sanoi, että sellaisen selkäsaunan jälkeen ei vihollinen hevillä eikä hetkessä tule uudelleen näille maille.
Kovin uteliaana Kmicic tiedusteli edelleen:
— Ettekö tiedä, kuka sitä lippukuntaa johti?