»Sellaista isäntää minä palvelen! Minä suljen silmäni ja seuraan sokeasti hänen onnetartaan! Toisinaan hän on kauhea ja käsittämätön, mutta hänessä on järkeä enemmän kuin muissa, hän tietää paremmin mitä on tehtävä, ja hänessä yksin on pelastus.»
Kmicic tunsi mielensä kevyemmäksi ja jatkoi matkaansa toivehikkaampana, vaikka Kiejdany herätti hänessä kaihoa ja isänmaan onnettomuudet surua.
Hänen kaihonsa kasvoi kasvamistaan. Hän ei viskannut punaista nauhaa olkapäänsä yli eikä kaatanut sangollista vettä ensimmäiseen leirinuotioon, sillä osaksi hän ajatteli, ettei se kuitenkaan mitään auttaisi, osaksi hän ei tahtonut sitä tehdä.
»Oi, jospa Oleńka olisi nyt täällä kuulemassa tätä itkua ja valitusta, niin silloin hän ei rukoilisi Jumalaa ohjaamaan minua toisille teille eikä sanoisi minun eksyneen kuin kerettiläisen, joka on luopunut omasta uskostaan. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän on näkevä, että hän on väärässä enkä minä… Ehkä me saamme joskus vielä tavata toisemme.»
Nuoren ritarin kaiho kävi yhä polttavammaksi, mutta samalla vakaumus, että hän kulki nyt oikeata eikä väärää tietä, tuotti hänelle rauhaa, jota hän ei pitkään aikaan ollut saanut tuntea. Levottomuus ja epäilys haihtuivat hänen mielestään, joka muuttui melkein iloiseksi täällä metsien syvyyksissä. Hän ei ollut tuntenut itseään niin iloiseksi sitten Chowanskia vastaan käydyn taistelunsa.
Charlamp oli oikeassa siinä, että matkat ovat paras lääke henkistä kärsimystä ja levottomuutta lieventämään. Andrzej-herralla oli rautainen terveys, ja hänen mielikuvituksensa ja seikkailuhalunsa kasvoivat hetki hetkeltä. Seikkailut jo ikäänkuin viittasivat hänelle, hän hymyili niille ja ajoi eteenpäin pysähtyen vain yöksi vähäksi aikaa levähtämään.
Mutta Oleńkan kuva sukelsi tuon tuostakin hänen sielunsa silmien eteen ja näytti vapisevan kuin lintu hänen sylissään. Ja Kmicic ajatteli: »Minä tulen takaisin!»
Toisinaan hän hengissään näki myöskin hetmanin synkän, kookkaan, ankaran muodon. Tähän saakka hän oli taipunut Radziwillin tahtoon, nyt hän alkoi rakastaa häntä. Tähän saakka Radziwill oli temmannut hänet mukaansa kuin mahtava koski, joka vie mukanaan kaikki, mikä osuu sen tielle, mutta nyt Kmicic tunsi koko olennossaan halun saada seurata tuon kosken juoksua.
Ja etäisyyden vaikutuksesta tuo valtava vojevoda kasvoi ritarin silmissä yhä suuremmaksi ja mahtavammaksi. Toisinaan, kun Andrzej yöllä sulki unessa silmänsä, hän näki hetmanin istuvan valtaistuimella, joka kohosi korkealle kuusten latvain yli. Hetmanilla oli kruunu päässä, miekka ja valtikka käsissä, ja hänen jalkainsa juuressa oli koko valtakunta.
Ja Andrzej Kmicic kumarsi syvään tämän suuruuden edessä.