Sodan pelosta olivat kaikki piiloutuneet jonnekin. Kaikkialla Andrzej näki autioita kaupunkeja ja kyliä ja kartanoita, joitten ikkunaluukut oli naulattu kiinni.
Pellot olivat myöskin autioita, vilja korjaamatta. Talonpojat olivat piiloutuneet metsiin, jonne olivat vieneet kaiken omaisuutensa mukanaan, aateliset olivat paenneet läheiseen Preussiin, joka oli toistaiseksi säilynyt sodalta aivan koskemattomana. Mutta maanteillä ja metsäpoluilla vallitsi tavaton liike.
Andrzej Kmicic tapasi tuon tuostakin suuria talonpoikaisjoukkoja vaimoineen ja lapsineen, jotka ajoivat edellään karjojaan. Se osa Trotskin vojevodakuntaa, joka rajoittui Preussiin, oli hedelmällistä ja varakasta, ja sentähden sen asukkailla olikin paljon omaisuutta, mikä oli saatava piilotetuksi, ja säilytetyksi. Lähestyvä talvi ei peloittanut pakolaisia. He asuivat kernaammin metsissä risumajoissa parempia aikoja odotellen kuin jäivät koteihinsa, joissa vihollinen olisi heitä uhannut joka hetki.
Usein Kmicic ajoi pakenevien laumojen luo tai metsissä leimuavain nuotioitten ääreen. Kaikkialla, missä hän vain sai tavata väkeä Wilian vasemmalta rannalta, hän sai kuulla pöyristyttäviä kertomuksia Zoltarenkon julmuuksista. Ihmisiä teurastettiin iästä ja sukupuolesta huolimatta, kyliä poltettiin, kaadettiinpa puitakin puutarhoista, niin että itse maa ja vesi vain jäivät jäljelle. Niin julmaa jälkeä eivät olleet milloinkaan edes tataarilaumatkaan tehneet.
Eikä siinä kyllin, että asukkaita murhattiin, vaan sitä ennen heitä rääkättiin mitä kauneimmalla tavalla. Useita oli päässyt hengissä karkuun, useat olivat menettäneet järkensä, ja heidän kauheat huutonsa kajahtelivat nyt metsissä. Toiset, jotka olivat päässeet Wilian yli, harhailivat yhä pelon valtaamina ylt'ympäri. Moni ojensi kätensä tuskissaan Kmiciciä ja hänen orszalaisia seuralaisiaan kohti rukoillen apua ja armoa, aivan kuin vihollinen olisi ollut jo kintereillä.
Preussiin oli yhtä mittaa matkalla aatelisten vaunuja, joissa oli vanhuksia, naisia, lapsia. Heti vaunujen jäljessä ajoi kuormavaunuja palvelijoineen, muonavaroineen ja tavaroineen. Kaikki oli hurjassa epäjärjestyksessä, jokaisen mieli tuskaa täynnä.
Andrzej Kmicic tapasi lohduttaa onnettomia sanoen, että kohta ruotsalaiset lähtevät liikkeelle ja ajavat vihollisen kauas pois. Silloin pakolaiset ojensivat kätensä taivasta kohti ja huusivat:
— Jumala suokoon ruhtinaalle terveyttä ja onnea ja palkitkoon häntä siitä, että kutsui urhoollisen kansan suojelemaan meitä. Kun ruotsalaiset kulkevat joen yli, palaamme mekin kotiemme raunioille…
Kaikki siunasivat ruhtinasta. Suusta suuhun levisi sanoma, että hän minä hetkenä hyvänsä saattoi kulkea Wilian yli omien ja ruotsalaisten joukkojen kanssa. Alun pitäen oli ylistetty ruotsalaisten vaatimattomuutta, kuria ja hyvää suhtautumista paikkakuntain asukkaihin. Radziwillia sanottiin liettuan Gideoniksi, Simsoniksi, pelastajaksi.
Nämä siunaukset, joita Kmicic niin runsaasti kuuli, vahvistivat hänen uskoaan Radziwilliin, ja hän ajatteli: