— Harasimowiczille? — toisti ruhtinas. — Hän on minun mukanani täällä ja matkalla hetmanin kalleuksien kanssa Preussiin, sillä hän pelkäsi, että ne siellä voisivat vielä joutua kondeferaattien käsiin. Odottakaa, niin käsken hänet tänne.
Ruhtinas huusi kamaripalvelijan luokseen ja lähetti noutamaan herra
Harasimowicziä. Sitten hän jatkoi:
— Se sopii mainiosti!… Teiltä säästyy pitkä matka… Vaikka saattaahan olla vahingoksi, ettette lähde Podlasieen, sillä siellä on konfederaattien joukossa muuan teidän nimisenne sukulainen, jonka mahdollisesti voisitte voittaa puolellenne.
— Siihen minulla ei olisi aikaa, — virkkoi Kmicic, — sillä minulla on tärkeitä asioita Ruotsin kuninkaalle ja herra Lubomirskille.
— Vai niin! Teillä on siis kirje marsalkka Lubomirskillekin? Ahaa! Kyllä minä arvaan, mistä on kysymys… Marsalkalla on ollut aikomus saada Janusz Radziwillin tytär vaimoksi pojalleen… Eiköhän vain hetmani aikone ottaa varovasti asiaa esille?…
— Kyllä, siitä juuri on kysymys.
— Mutta molemmat ovat vielä lapsia… Hm! Se on hyvin arkaluontoinen tehtävä, sillä eihän hetmanin sovi panna asiaa alulle. Sitäpaitsi…
Ruhtinas rypisti kulmakarvojaan.
— Sitäpaitsi siitä ei koskaan mitään tule. Hetmanin tytär ei kasva Herakliusz Lubomirskille, sen minä sanon! Tietäköön hetmani, että hänen omaisuutensa täytyy jäädä Radziwillien haltuun.
Kmicic katseli ihmetellen ruhtinasta, joka alkoi nopein askelin käydä pitkin huoneen lattiaa.