— Ilosta! Ilosta! Huuda sinäkin, neitoseni!
— Hei… vaan! — kuului hento naisen ääni.
— Kuningattareni! Minä polvistun jalkojesi juureen!
— Toverit nauraisivat.
Heidät valtasi hurja, huima ilo, yhtä huima kuin vauhtikin. Kmicic alkoi laulaa:
— Ja pihalta katseli neitonen päin kaukaista peltojen rantaa. »Kas, äitini, joukkoa ritarien! Oi, mitähän kohtalo antaa?» »Älä, tyttöni, katso, vaan silmäsi jo käsilläs valkeilla peitä, sun sydämes särkyisi varmasti, jos sotaan käyt vastahan heitä.»
— Kuka on opettanut teille noin kauniita lauluja? — kysyi
Aleksandra-neiti.
— Sota, Oleńka. Leirissä olemme tätäkin ikävissämme laulelleet.
Heidän keskustelunsa katkesi, sillä takimmaisista reistä huudettiin kovasti:
— Seis! Seis! Kuulkaa siellä! Seisottakaa! Herra Andrzej kääntyi ympäri suuttuneena ja hämmästyneenä ja näki muutaman askelen päässä ratsastajan, joka läheni kovaa vauhtia.