— Seikka on se, teidän ylhäisyytenne, että minä ajattelemattomasti kylläkin otin Kiejdanysta mukaani erään täysiverisen juoksijahevosen voidakseni komeilla ruotsalaisille. En liioittele, jos sanon, että sen vertaista ei ole toista koko Kiejdanyssa. Mutta nyt minä pelkään, että pitkällä matkalla jokin vahinko voi sitä kohdata. Sitäpaitsi se voisi joutua vihollisen, esimerkiksi Wolodyjowskin käsiin, joka on minun henkilökohtainen vihamieheni. Olen sentähden aikonut pyytää teidän ylhäisyyttänne pitämään sen luonaan, kunnes minä sopivassa tilaisuudessa voin pyytää sen itselleni takaisin.
— Myykää mieluummin se minulle.
— En voi, sillä se olisi sama kuin jos möisin ystäväni. Ainakin sata kertaa on se hevonen pelastanut minut mitä suurimmasta vaarasta, sillä sillä on tapana purra taistelussa vihollista.
— Onko se todella niin erinomainen? — kysyi ruhtinas Boguslaw innostuneesti.
— Kyllä se on! Jos olisin varma, että teidän ylhäisyytenne ei panisi pahakseen, niin löisin vetoa vaikka sata dukaattia siitä, että teidän ylhäisyydellänne itsellään ei ole sellaista hevosta.
— Ehkä minä suostuisinkin vetoon, jos tänään olisi aikaa panna toimeen kilpakoeajo. Mielelläni pidän sen teille, vaikka vieläkin mieluummin ostaisin sen, jos se on mieleeni. Entä missä se merkillinen hevonen nyt on?
— Se on portin luona.
— Menkäämme katsomaan sitä.
— Kuten haluatte.
Ruhtinas otti hattunsa, ja he menivät. Portin edustalla Kmicicin miehet pitivät kahta satuloitua hevosta, joista toinen, pikimusta ja tähtiotsainen, hirnahti nähdessään isäntänsä.