— Tuohan se arvattavasti on, — sanoi ruhtinas. — Onko se niin merkillinen kuin sanotte, sitä en tiedä, mutta komea se ainakin näyttää olevan.
— Taluttakaa se tänne! — huusi Kmicic. — Ei, odottakaa, minä nousen itse sen selkään.
Sotilaat antoivat hevosen Andrzejlle, joka istuutui sen selkään ja alkoi ratsastaa pitkin pihaa. Juostessaan näytti ratsu kahta kauniimmalta. Sen silmät loistivat, harja hulmusi tuulessa, ja sieraimista näytti tuli suitsuavan. Kmicic muodosti ympyröitä, muutteli vauhtia ja karahdutti vihdoin päin ruhtinasta noin askelen päähän huutaen samassa:
— Halt!
Hevonen ponkaisi jaloillaan lujasti maata vasten ja pysähtyi kuin tukki.
— Miltä näyttää? — kysyi Kmicic.
— Kuten sanotaan: hirven silmät ja sääret, suden käynti ja neitsyen rinta! — vastasi ruhtinas. — Kaikki niinkuin pitääkin. Saksalaista komentoakin kuuluu tottelevan?
— Niin. Eräs Zend-niminen kuurinmaalainen opetti sen.
— Entä juokseeko se nopeasti?
— Kuin tuuli! Tataari ei siltä pakoon livahda.