— Kaupunkilaiset eivät suostuneet antamaan ylläpitoa hevosille eikä miehille, kun ei ollut määräystä; sotilaat rupesivat ottamaan väkivallalla. Me piiritimme pormestarin ja torille varustuksien suojaan asettuneet joukot ja sytytimme kaksi taloa tuleen. Nyt siellä on hirveä hälinä, ja hätäkelloja soitetaan…
Kmicicin silmät alkoivat säihkyä vihaa.
— Meidän täytyy lähteä auttamaan! — huusi Kokosinski.
— Sotaväkeä kurittavat! — ärjäisi Ranicki, jonka kasvoille nousi punaisia, valkoisia ja mustia täpliä. — Mikä häpeä!
Zend huusi kuin huuhkain, että hevosetkin pelästyivät, ja Rekuc vikisi nostaen katseensa taivasta kohti:
— Iskekää, Jumalan nimessä!
— Hiljaa! — huusi Kmicic, niin että metsä kaikui ja lähinnä seisova Zend huojahti kuin juopunut. — Ei teitä siellä tarvita! Turhia ovat murhat! Istuutukaa kahteen rekeen, antakaa minulle yksi, ja ajakaamme Lubicziin. Siellä täytyy teidän odottaa, ehkä lähetän teiltä apua hakemaan.
— Mitä? — sanoi Ranicki vastustavasti. Mutta herra Andrzej tarttui hänen niskaansa, ja hänen silmänsä säihkyivät entistä enemmän.
— Ei sanaakaan! — sanoi hän.
Kaikki vaikenivat. Näkyi, että he pelkäsivät häntä, vaikka tavallisesti elivätkin niin veljellisesti keskenään.