Seurasi taas hetken vaitiolo, jonka ruhtinas ensimmäisenä keskeytti.
— Sanokaa minulle, herra Kmicic, luuletteko olevanne täysin järjissänne? Oletteko tullut ajatelleeksi, mitä olette tehnyt? Eikö mieleenne ole juolahtanut, että parempi olisi ollut, kun ette ikänä olisi tähän maailmaan syntynyt, ja että kukaan ei olisi Puolassa eikä koko Euroopassa uskaltanut ryhtyä niin mielettömään uhkapeliin?
— Euroopassa ei ole siis rohkeutta, koska minä olen ryöstänyt teidän ylhäisyytenne, jota en päästä käsistäni.
— Minä olen tekemisissä hullun kanssa, se on varma! — huudahti ruhtinas kuin itsekseen.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic, — te olette nyt minun käsissäni, ja sentähden te turhaan tuhlaatte sanojanne! Teidän väkenne näki, kuinka te vapaaehtoisesti läksitte, eikä senvuoksi pälkähdä kenenkään päähän lähteä ajamaan meitä takaa. Kaksi tuntia he tulevat odottamaan, kolmantena käyvät kärsimättömiksi, neljäntenä ja viidentenä rauhattomiksi ja vasta kuudentena lähettävät miehiä tiedustelemaan teitä, mutta sillävälin me saavumme jo Maryampoliin.
— Entä mitä siitä sitten seuraa?
— Siitä seuraa se, että meitä ei saavuteta. Mutta vaikkapa he heti lähtisivätkin ajamaan meitä takaa, niin he eivät kuitenkaan meitä saavuttaisi, sillä heidän hevosensa ovat väsyneitä, meidän levänneitä. Ja jos he jonkin ihmeen kautta meidät vielä saavuttaisivatkin, niin siitä ei olisi mitään hyötyä, sillä, kuten näette, tästä lentäisi samassa kuula kalloonne. Radziwillilla on sotajoukkoja, aseita, rakuunoita, mutta Kmicicillä vain kuusi miestä, ja siitä huolimatta on Radziwill Kmicicin vallassa.
— Mitä muuta?
— Ei sen enempää! Me ajamme siis sinne, minne minua huvittaa. Kiittäkää Jumalaa, teidän ylhäisyytenne, että olette vielä hengissä, sillä jollen minä olisi aamulla käskenyt kaatamaan muutamia sangollisia kylmää vettä niskaani, niin te olisitte varmasti jo toisessa maailmassa, tai oikeammin sanoen helvetissä, jo kahdestakin syystä: ensiksikin te olette petturi ja toiseksi kalvinilainen.
— Entä olisitteko te todella uskaltanut tehdä sen?