— Herra lipunkantaja, on suuri vahinko, että Radziwillit menettävät sellaisen miehen kuin sinä, sillä tuollaisilla sotilailla voisi tehdä ihmeitä… Jollei asia koskisi minua henkilökohtaisesti, niin minä en säästäisi mitään voittaakseni sinut…
— Myöhäistä! — virkkoi Kmicic.
— Tietysti! — vastasi ruhtinas. — Aivan liian myöhäistä. Mutta sen minä lupaan, että sinut on kunniallisesti ammuttava, sillä sinä olet ansainnut soturin kuoleman… Mies on kuin itse paholainen! Ryöstää minut oman väkeni nähden!
Kmicic ei vastannut mitään. Kun ruhtinas oli hetken aikaa jotakin miettinyt, hän huudahti:
— Olkoon menneeksi! Jos heti päästät minut vapaaksi, niin en kosta. Mutta anna minulle kunniasanasi, ettet kenellekään puhu siitä, mitä on tapahtunut, ja että käsket miehiesi olemaan asiasta vaiti.
— Mahdotonta! — sanoi Kmicic.
— Haluatko, että ostan itseni vapaaksi?
— En.
— No hitto vieköön, miksi sinä minut ryöstit sitten?
— Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Myöhemmin saatte tietää.