— Mitä me tässä matkalla tekisimme, jollemme puhelisi keskenämme? Tunnusta, ritari, että ryöstit minut kiihtymyksen hetkellä… ja että nyt itsekään et tiedä, mitä minulle tekisit.
— Se on minun asiani, — vastasi Kmicic. — Muuten, kyllä kohta näytän, enkö tiedä mitä teille teen.
Boguslawin kasvoille levisi kärsimättömyyttä kuvastava ilme.
— Vaikka oletkin hyvin niukkasanainen, — sanoi hän, — niin vastaa minulle kuitenkin suoraan yhteen kysymykseen: saavuitko Podlasieen varta vasten hyökätäksesi kimppuuni näin mieskohtaisesti, vai juolahtiko tämä ajatus mieleesi vasta viime hetkessä?
— Siihen voin rehellisesti teidän ylhäisyydellenne vastata, sillä minun mieltäni polttaa palava halu saada sanoa, miksi minä olen nyt heittänyt teidän puolueenne, johon en ikänä enää tule kuulumaan. Vilnon vojevoda on pettänyt minut saatuaan minut ensin ristiinnaulitun nimessä vannomaan hänelle uskollisuutta kuolemaan saakka…
— Sen valan sinä kauniisti pidät…
— Niin! — huudahti Kmicic kiihtyneesti. — Jos olen sieluni kadotukseen saattava, niin olette te siihen syypää. Mutta minä uskon itseni Jumalan armon huomaan… Minä astun mieluummin kadotukseenkin ja kärsin vaikka helvetin tuskia kuin palvelen petturia ja päällepäätteeksi tietoisesti, vapaaehtoisesti… Jumala armahtakoon minua! Tahdon kärsiä! Mutta sen minä ainakin voin sanoa Jumalan tuomioistuimen edessä: En tietänyt mitä vannoin, mutta kun olin jo vannonut, niin huomasin vannoneeni itseni petokseen isänmaatani ja puolalaista nimeäni vastaan ja silloin minä rikoin valani… Tuomitse minua nyt, Jumalani!
— Asiaan! Asiaan! — sanoi ruhtinas rauhallisesti.
Mutta Kmicic hengitti raskaasti ja ajoi ääneti kulmakarvat tuimissa rypyissä ja katse maahan luotuna.
— Asiaan! — toisti ruhtinas.