Kmicic havahtui kuin unesta, ravisti päätään ja sanoi:
— Luotin hetmaniin kuin omaan isääni. Muistan hyvin sen juhlan, jossa hän ensikerran sanoi meille tehneensä liiton ruotsalaisten kanssa. Kuinka minä silloin kärsin, kuinka paljon minun täytyi kestää, sen Jumala yksin tietää. Muut kunnon miehet heittivät komentosauvansa hetmanin jalkoihin pannen vastalauseensa isänmaansa nimessä, ja minä seisoin kuin kanto komentosauva kädessä häveten, kärsien… sillä päin naamaa sanottiin minulle: petturi! Ja kuka vielä sanoi?… Oh! Parempi on olla muistelematta, jotten vimmastuisi ja ampuisi teitä tuohon paikkaan… Te, petturit, olitte saattaneet minut tällaiseen asemaan!
Kmicic katsoi julmasti ruhtinaaseen, ja viha nousi hänen sielussaan, leimusi hänen kasvoillaan, mutta Boguslaw katseli nuorta ritaria rauhallisesti ja kylmästi sanoen:
— Tuo on mielenkiintoista… Jatka!… Kmicic päästi ruhtinaan hevosen ohjaksen ja otti lakin päästään ikäänkuin jäähdyttääkseen kuumaa päätään.
— Samana yönä, — kertoi hän, — menin hetmanin luo, joka oli itsekin käskenyt minut luokseen. Ajattelin: kieltäydyn hänen palveluksestaan, rikon valani, kuristan hänet, räjähdytän Kiejdanyn ilmaan, seuratkoon sitten mitä hyvänsä! Hän tiesi myöskin, että olin valmis kaikkeen — hän tunsi minut! Näin varsin hyvin, kuinka hän piti kättään kotelolla, jossa oli pistoli. Mitäpä tuosta, ajattelin, joko hän ampuu harhaan tai tappaa minut. Mutta hän alkoi puhua vakuuttavasti kanssani ja kuvata sellaisia tulevaisuuden näkyjä, että min… teidän ylhäisyytenne tietää, miten kävi.
— Hän sai nuorukaisen vakuutetuksi! — virkkoi Boguslaw.
— Niin että minä lankesin hänen jalkainsa juureen, — huusi Kmicic, — ja näin hänessä isänmaan pelastajan, jolle minä vannoin sieluni kuin saatanalle ja jonka puolesta olisin vaikka suin päin syöksynyt alas Kiejdanyn tornista!
— Arvasin, että sellainen tulisi jutun loppu olemaan! — puuttui
Boguslaw puheeseen.
— Mitä minä olen menettänyt palvelemalla häntä, siitä en tahdo puhua, mutta joka tapauksessa olen tehnyt hänelle tärkeitä palveluksia: olen pakottanut lippukuntani, joka jäi sinne — Jumala suokoon hänen vahingokseen! — pakottanut sen pysymään uskollisena hänelle ja kukistanut muitten kapinahankkeet… Olen tahrannut käteni veljesverellä luullen, että se oli välttämätöntä isänmaan pelastukseksi! Aina, kun hetmanin käskystä annoin määräyksen ampua kelpo sotilaita, kouristi sydäntäni, ja kun hän antoi minulle lupauksiaan, joita ei pitänyt, niin nousi minussa aatelisvereni häntä vastaan. Mutta ajattelin: olen typerä, hän viisas — sen pitää niin olla! Vasta nyt, kun hänen kirjeestään sain tietää hänen myrkytyssuunnitelmistaan, putosi side silmiltäni. Sellaistako sotaa te käyttekin? Niinkö te myrkyllä tapatte sotilaita? Onko se sopivaa hetmanille? Niinkö Radziwillit toimivat? Ja minun täytyy kuljettaa sellaisia kirjeitä?…
— Sinä et ymmärrä politiikkaa, ritari, — keskeytti Boguslaw.