— Hiiteen mokoma politiikka! Harrastakoot sitä kavalat italialaiset, mutta ei aatelismies, jolle Jumala on suonut jalompaa verta kuin muille kuolevaisille ja jonka Hän on velvoittanut myöskin taistelemaan miekka kädessä eikä apteekin myrkkyjä käyttäen.
— Kirjeet ovat siis siinä määrässä suututtaneet sinua, että olet päättänyt hylätä Radziwillit?
— Eivät kirjeet suinkaan! Ne minä olisin viskannut tuleen, sillä minä en olisi osannut käyttää niitä hyväkseni. Olisin luopunut tehtävästä, vaikkakin edelleen palvellut asiaa. Ehkä olisin pestannut oman joukon ja vanhan tapani mukaan hyökännyt taas Chowanskin kimppuun. Mutta mielessäni heräsi heti epäluulo: ehkä he myrkyttävät isänmaan niinkuin aikoivat myrkyllä tappaa nuo sotilaat… Jumala auttoi minua, niin etten raivostunut, vaikka pääni hehkui kuin granaatti, auttoi minua hillitsemään itseni, niin että saatoin sanoa itselleni: houkuttele häneltä esille koko totuus, mutta älä paljasta omia ajatuksiasi ja tunteitasi, ole olevinasi pahempi kuin itse Radziwillit ovatkaan ja kisko häntä kielestä.
— Ketä? Minuako?
— Niin juuri. Jumala auttoi minua, niin että minä, yksinkertainen sotilas, petin politikoitsijan, ja teidän ylhäisyytenne pitäen minua viho viimeisenä roistona, paljasti minulle kaikki roistomaiset ajatuksensa. Niin sain minä selon kaikesta. Hiukseni nousivat kauhusta pystyyn, mutta minä kuuntelin ja kuuntelin vain loppuun saakka… Hyi teitä, roistot!… Hiiden penikat! Miks'ei salama ole teitä vielä surmannut? Miks'ei maa ole teitä vielä niellyt?… Chmielnickin, ruotsalaisten, vaaliruhtinaan, Rakóczyn ja itse paholaisen kanssa te ryhdytte liittoon saattaaksenne valtakunnan perikatoon. Te tahdotte silpoa sen palasiksi, repiä, raastaa kuin susi. Onko se teidän kiitoksenne kaikista niistä hyvistä töistä, arvonimistä, kunniapaikoista ja ulkomaitakin kadehdittavista rikkauksista, joita isänmaanne on teille tuhlannut? Mutta te ette kysy sen kyyneleitä ettekä tuskia. Missä on omatuntonne? Missä uskonne ja kunnianne? Mitkä kummitukset ovat teidät maailmaan synnyttäneet?…
— Ritari, — keskeytti ruhtinas kylmästi, — minä olen sinun käsissäsi ja voit tappaa minut, jos haluat, mutta yhtä sinulta pyydän: älä ikävystytä minua!
Molemmat vaikenivat..
Kuten Kmicicin sanoista näkyi, oli sotilas saanut diplomaatista irti koko alastoman totuuden, ja ruhtinas oli ollut sangen varomaton, erehtynyt pahasti paljastaessaan sekä omansa että hetmanin salaisimmat aikeet: Se koski kovasti ruhtinaan itserakkauteen, ja salaamatta huonoa mielialaansa hän virkkoi:
— Älä laske ainoastaan oman etevyytesi ansioksi sitä, että sait minusta totuuden ilmi. Minä puhuin - avomielisesti kanssasi, sillä luulin, että hetmani olisi paremmin tuntenut miehensä ja lähettänyt vain täysin luotettavan henkilön matkalle.
— Hetmani lähetti luotettavan miehen, — vastasi Kmicic, — mutta te olette jo menettänyt hänen luottamuksensa, ja tästä lähtien tulevat vain roistot teitä palvelemaan!