— Jollei se tapa, jolla sinä minut ryöstit, ollut roistomainen, niin kasvakoon ensi taistelussa käteni miekan kahvaan kiinni!
— Se oli viekkautta! Olen käynyt hyvää koulua! Te tahdotte tuntea Kmicicin. Tässä hän on! Tyhjin käsin en minä saavu armollisen kuninkaamme luo.
— Entä luuletko, että edes yksikään hiuskarva tulee päästäni putoamaan
Jan Kasimirin käden kautta?
— Se on tuomioistuimen eikä minun asiani.
Kmicic pysähdytti äkkiä hevosensa.
— Haa! — huusi hän. — Entä kirje vojevodalle? Se on mukananne?
— Jos olisikin, niin en sitä sinulle antaisi, — vastasi Boguslaw. —
Kirjeet jäivät Pilwiszkiin.
— Tarkastakaa hänet! — komensi Kmicic. Sotilaat tarttuivat taas ruhtinaan käsivarsiin, ja Soroka alkoi tutkia hänen taskujaan. Hetken kuluttua kirje löytyi kuin löytyikin.
— Tässä on nyt asiakirja, joka todistaa teitä vastaan, — sanoi Andrzej ottaessaan kirjeen. Tästä saa Puolan kuningas nyt nähdä aikomuksenne, ja ruotsalaiset saavat myöskin selvyyden, että vaikkakin te nyt olettekin muka yksissä heidän kanssaan, niin hetmani kuitenkin pidättää itselleen oikeuden kääntää heille selkänsä, jos onni heidät hylkää. Kaikki teidän vehkeenne paljastuvat nyt täydellisesti. Sitäpaitsi on minulla kirjeitä Ruotsin kuninkaalle, Wittenbergille, Radziejowskille… Te olette mahtavia ja ylpeitä, mutta minä ihmettelen, jollei teidän vielä tule ahdas tässä maassa, kun molemmat kuninkaat antavat teille palkintonsa.
Boguslawin silmät lennättivät pahaatietävää tulta, mutta kohta hän hillitsi vihansa ja sanoi: