— Hyvä on! Meidän välillämme on alkava taistelu elämästä ja kuolemasta!… Me tapaamme vielä toisemme!… Sinä voit tehdä meille paljon pahaa, mutta sen minä sanon, että yksikään soturi tässä maassa ei ole vielä uskaltanut tehdä, mitä sinä olet tehnyt. Siispä surma sinulle ja sinun miehillesi!
— Minulla on miekkani, jolla puolustaudun, ja valtti, millä otan omani vapaiksi, — vastasi Kmicic.
— Vai niin, sinä aiot käyttää minua panttivankina! — huudahti ruhtinas.
Ja kiukustaan huolimatta hän huoahti rauhallisesti. Hän ymmärsi nyt, ettei mikään vaara uhannut, koska hänen henkensä oli Kmicicille hyvin merkityksellinen. Sentähden hän päättikin käyttää sitä hyväkseen.
Kun he olivat taas jonkin aikaa ajaneet täyttä vauhtia eteenpäin, he huomasivat edessäpäin kaksi ratsastajaa kuormahevosineen. Ne olivat Kmicicin miehiä, jotka oli lähetetty Pilwiszkistä etukäteen matkalle.
— Mitä kuuluu? — kysyi Kmicic heiltä.
— Meidän hevosemme ovat aivan uuvuksissa, herra eversti, sillä emme ole lainkaan vielä levähtäneet matkalla.
— Kohta levähdämme.
— Tuolla tienristeyksessä on talo. Ehkä se on majatalo.
— Ajapas, Soroka, edellä valmistamaan hevosille ruoat. On se kapakka tai ei, niin pysähdymme…