— Kuten käskette, eversti!
Soroka kannusti hevostaan, ja muut seurasivat hitaasti jäljessä. Kmicic ratsasti ruhtinaan toisella puolella, Lubieniec toisella. Ruhtinas rauhoittui kokonaan eikä kysellyt enää Andrzejlta. Hän näytti olevan uupunut matkasta tai siitä asemasta, mihin oli joutunut, ja antoi päänsä painua rinnalle, silmänsä ummistua. Toisinaan hän sentään katsoi alta silmäkulmani milloin Kmiciciin, milloin Lubienieciin, jotka pitivät hänen hevostaan ohjaksista.
He olivat saapuneet asunnolle, joka oli tien vieressä metsän laidassa. Se ei ollut kapakka eikä muukaan majatalo, vaan paja, johon matkustajat tapasivat pysähtyä kengittämään hevosiaan tai korjauttamaan ajoneuvojaan. Pajan ja tien välillä oli pieni nurmikko, jolla harvakseen kasvoi tallattua ruohoa. Vaununosia ja särkyneitä pyöriä oli siellä täällä pitkin seinänvierustoja, mutta ainoatakaan matkustajaa ei näkynyt, lukuunottamatta Sorokaa, jonka hevonen seisoi pylvääseen sidottuna. Soroka itse seisoi pajan kynnyksellä puhellen sepän, joka oli tataari, ja kahden sällin kanssa.
— Täällä emme saane mitään syötävää, — huomautti ruhtinas hymähtäen.
— Meillä on ruokaa ja viinaa mukanamme, — vastasi Kmicic.
— Hyvä on. Meidän pitäisikin jo vahvistaa itseämme.
He pysähtyivät. Kmicic pisti pistolin vyönsä alle, hyppäsi alas satulasta, jätti tataarilaishevosensa Sorokan haltuun ja tarttui uudelleen ruhtinaan hevosen ohjaksiin Lubieniecin pitäessä koko ajan sitä toiselta puolelta kiinni.
— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, olkaa hyvä ja nouskaa alas hevoselta! — sanoi Andrzej.
— Miksi niin? Minä syön ja juon satulassa, — vastasi ruhtinas nojautuen
Kmiciciin päin.
— Astukaa maahan! — huusi Kmicic käskevästi.