— Herra Kmicic tahtoo mahdollisimman pian…
— Sehän on selvä, että hän niin tahtoo! — mörisi Jozwa. — Ei hän niin tyhmä ole! Mikäpä karhu ei hunajaa nuolisi? Mutta miksi kiirehtiä? Eikö ole parempi ensin odottaa ja katsoa, mitä miehiä hän on? Isä Kassyan, sanokaa kaunistelematta mitä hänestä tiedätte, älkääkä siinä istua kuhnustelko niinkuin jänis keskipäivällä!
— En kaunistele enkä kuhnustele, ajattelen vain, mitä sanoa, — vastasi ukko. — Me emme tahdo herra Kmicicille mitään pahaa, älköönkä hänkään meille! Amen!
— Kunhan vain on mielemme mukaan, — lisäsi Jozwa.
Neiti Billewicz rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi ylpeä sävy äänessä:
— Muistakaa, hyvät herrat, ettemme puhu mistään palvelijasta. Hän täällä isäntä tulee olemaan ja hänen tahtonsa ylinnä, eikä meidän. Hän on myös oleva minun holhoojani.
— Merkitseekö tämä sitä, että meidän ei enää pidä sekaantua sinun asioihisi? — kysyi Jozwa.
— Se merkitsee sitä, että teidän tulisi olla hänen ystäviään, kuten hän haluaa olla teidän. Hänhän täällä suojelee kunkin omaisuutta, jota kukin siitä huolimatta saa käyttää mielensä mukaan. Eikö totta, isä Pakosz?
— Totisesti totta! — vastasi Pacunelen ukko. Mutta Jozwa kääntyi uudestaan vanhan Butrymin puoleen:
— Älkää kuhnustelko, isä Kassyan!