— Billewiczien. Olen Wodoktysta enkä Lubiczista.
— Sinun ei tarvitse enää palata Lubicziin, vaan saat jäädä tänne. Ja kerro nyt kaikki, mitä tiedät!
Talonpoika heittäytyi hänen jalkojensa juureen.
— Armollinen neiti, minä en tahdokaan palata Lubicziin, siellä eletään kuin maailman loppu olisi tulossa!… Rosvoja ja murhamiehiä siellä vain on… Et tiedä, milloin hetkesi on tullut…
Neiti Billewicz hytkähti, ikäänkuin nuoli olisi häneen iskenyt. Hän kalpeni, mutta kysyi rauhallisesti:
— Onko totta, että he ovat ampuneet maaliin Billewiczien muotokuviin?
— Totta on! Ja tyttöjä he raastavat pitkin huoneita, ja joka päivä on samanlaista. Kylässä itketään, kartanossa on Sodoma ja Gomorra! Härkiä tapetaan, lampaita myös… Talonpoikia sorretaan… Eilen surmasivat tallirengin, vaikka syytön oli…
— Surmasivat tallirengin?!
— Surkeinta on tyttöjen kohtalo. Nyt eivät riitä enää kartanon tytöt, vaan nyt niitä ajetaan takaa pitkin kyliä…
Seurasi taas hetken hiljaisuus. Hehkuva puna oli noussut neidin kasvoille.