— Milloinka he odottavat isäntää takaisin?…
— He eivät tiedä mistään mitään, mutta kuulin heidän keskenään juttelevan, että huomenna täytyy lähteä joukolla Upitaan. Käskivät laittaa hevoset kuntoon. Aikovat ohimennessä ajaa tänne ja pyytää väkeä ja ruutia, jota saattavat siellä tarvita.
— Tänne?… Hyvä on! Mene nyt tupaan. Lubicziin sinun ei tarvitse enää palata.
— Jumala suokoon sinulle terveyttä ja onnea, armollinen neiti!…
Aleksandra-neiti tiesi nyt, mitä hän tahtoi ja miten hänen tuli menetellä.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Aikaisin aamulla, ennenkuin naiset
Wodoktysta olivat lähteneet kirkkoon, saapuivat herrat Kokosinski,
Uhlik, Kulwiec-Hippocentaurus, Ranicki, Rekuc ja Zend ratsain koko
Lubiczin asestetun väen etunenässä. Kavaljeerit olivat päättäneet
lähteä Kmicicin avuksi Upitaan.
Aleksandra-neiti astui heitä vastaan rauhallisesti ja arvokkaasti, mutta aivan toisena kuin pari päivää sitten. Hän tuskin nyökäytti päätään heidän syviin kumarruksiinsa. Mutta kavaljeerit luulivat, että herra Kmicicin poissaolo teki hänet niin varovaiseksi, eivätkä aavistaneet mitään.
Herra Kokosinski astui esiin rohkeammin kuin edellisellä kerralla ja lausui:
— Armollinen neiti! Matkalla Upitaan me poikkesimme tänne pyytämään ruutia ja pyssyjä ja apuväkeä. Me otamme Upitan rynnäköllä ja iskemme vähäisen porvarien suonta.
— Minua ihmetyttää, — vastasi Aleksandra-neiti, — että te lähdette Upitaan, vaikka, kuten itse kuulin, herra Kmicic käski teitä pysymään rauhallisesti Lubiczissa, ja hän on kai se, joka käskee, ja te tottelette.