Aleksandra-neiti kohotti päätään, ikäänkuin jauhajan ärähdystä seurannut hiljaisuus olisi herättänyt hänet. Tuli valaisi neidin kasvoja ja vakavia sinisiä silmiä tummain kulmakarvain alla.
Hän oli kaunis nainen, jolla oli vaalea tukka, valkea iho ja kauniit kasvojenpiirteet. Hän oli kaunis kuin valkoinen kukkanen, ja arvokkuutta lisäsi tumma surupuku. Siinä lieden läheisyydessä istuessaan hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa, kuin uneen; hän ajatteli varmaankin omaa kohtaloaan, joka oli hämärän peitossa.
Isoisän testamentti määräsi hänet vaimoksi miehelle, jota hän ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen, ja koska Aleksandra vasta kävi kahtakymmentä, muisti hän vain hämärästi hurjapäisen pojan, joka isänsä kanssa Wodoktyssa ollessaan oli tavallisesti pyssyt olalla juossut ympäri eikä ollut seurustellut hänen kanssaan.
»Missä on hän nyt?… Minkälainen hän on?» — siinä kysymyksiä, jotka alati pyrkivät ylevän neidin mieleen.
Hän tunsi häntä jonkin verran isoisänsä kertomuksista. Neljä vuotta ennen kuolemaansa tämä oli tehnyt pitkän matkan aina Orszaan saakka. Näistä kertomuksista päättäen Andrzej oli urhoollinen ritari, mutta julman kiivas mies. Lasten avioliittoa koskevan sopimuksen mukaan, jonka vanha Billewicz ja isä Kmicic olivat keskenään tehneet, tuli tuon ritarin heti matkustaa Wodoktyyn tekemään tuttavuutta neidin kanssa, mutta silloin syttyi suuri sota, ja ritari, sen sijaan että olisi lähtenyt neidin luo, lähtikin sotaan. Siellä hän haavoittui, paransi kotona haavansa, hoiti sitten vanhaa isäänsä, kunnes tämä kuoli; sitten syttyi taas sota — ja niin oli neljä vuotta mennyt. Nyt oli aikaa kulunut jo paljon vanhan everstin kuolemasta, mutta nuoresta Kmicicistä ei vain kuulunut mitään.
Olipa Aleksandra-neidillä siis ajattelemista, ja ehkäpä hän ikävöikin tuota tuntematonta. Hänen puhdas sydämensä, joka ei vielä ollut lemmen tulta saanut kokea, oli hyvin altis rakkaudelle. Tarvittiin vain kipinä, joka sytyttäisi tässä liedessä tulen, tasaisen, mutta kirkkaan tulen, sammumattoman ja ikuisen kuin liettualaisten pyhä Znicz-tuli.
Neidon valtasi rauhattomuus, milloin suloinen, milloin epämieluisa, ja hänen mielessään heräsi yhä kysymyksiä, joihin ei löytynyt vastauksia, tai oikeammin: joihin vastaukset saattoi löytää vain kaukaisilta sotatanterilta. Ensimmäinen kysymys oli: »Vapaasta tahdostako hän on ruvennut minua rakastamaan, ja herättääkö hänen rakkautensa minussa vastarakkautta?» Siihen aikaan oli tavallista, että vanhemmat naittivat lapsensa, ja lapset, vieläpä vanhempain kuoltuakin, lupauksen velvoittamina tavallisesti täyttivätkin sen. Itse kihlauksessa ei Aleksandra-neidin mielestä ollut mitään omituista, mutta kun vapaa tahto ei aina seuraa velvollisuutta, niin painoi neidon mieltä nyt suru: »Rakastaako hän minua?» Ja sitten yllätti taas ajatusten parvi hänet, kuten lintuparvi yksinäisen puun keskellä laajoja vainioita. »Ken olet? Millainen olet? Oletko vielä elossa vai oletko kaatunut?… Oletko kaukana vai lähellä?..» Ja neidon avoin sydän, avoin kuin ovi toivotulle vieraalle, huusi tahtomattaan kohti kaukaisia seutuja, kohti lumisia metsiä ja vainioita, joilla yö lepäsi: »Tule, ritari, sillä maailmassa ei ole mitään sen ikävämpää kuin odotus!»
Samassa, ikäänkuin vastaukseksi huutoon, kuului ulkoa juuri noilta lumisilta vainioilta, joilla yö lepäsi, kulkusten helinää.
Aleksandra-neiti säpsähti, mutta tyyntyi heti muistettuaan, että Pacunelesta usein iltaisin lähetettiin noutamaan apteekista lääkkeitä nuorelle everstille. Tämä ajatus sai vahvistusta neiti Kulwiecin sanoistakin:
— Joku Gasztowteilta on mikstuuraa hakemassa.