— Äsken juuri… Siellä talonväkeä vielä tapetaan… Pääsin töin tuskin lähtemään… Ukko Gasztowt hieroi silmiään. — Mitä nyt? Onko kartanon neiti ryöstetty?
— On. Kmicic on ryöstänyt! — sanoi herra Wolodyjowski. — Täytyy rientää apuun!
Hän kääntyi sanantuojan puoleen: — Aja Domaszewiczeille ja sano, että rientävät heti tänne ottaen aseita mukaan!
— Kuulkaahan, tyttäret! — huusi ukko yht'äkkiä. — Nyt sukkelasti kylään herättämään väkeä! Varustautukoon jokainen aseilla. Vai on Kmicic ryöstänyt neidin? Sitä lurjusta, roistoa!
Hetken kuluttua ajoi herra Wolodyjowski muutaman muun miehen seurassa kylään. Talojen ohi ajaessa he löivät oviin ja ikkunoihin huutaen:
— Aseihin! Aseihin! Neiti Billewicz on ryöstetty! Kmicic on paikkakunnalla!
Huudot kuultuaan moni tuli tuvastaan ulos katsomaan, mitä tapahtui, ja saatuaan asiasta selon alkoi huutaa: — Kmicic on paikkakunnalla! Neiti Billewicz on ryöstetty! — ja juoksi sitten kiireimmän kautta talliin satuloimaan hevosta tai tupaan aseita ottamaan. Yhä useammat äänet huusivat: »Kmicic on paikkakunnalla!» Tulia sytytettiin, kuului naisten itkua ja koirien haukuntaa. Vihdoin lähdettiin liikkeelle, osaksi ratsain, osaksi jalkaisin. Päitten yläpuolella kimmelsi yössä miekkoja, pistimiä, keihäitä, vieläpä rautahankoja.
Herra Wolodyjowski silmäili joukkoaan, lähetti muutamia miehiä eri suuntiin ja jatkoi muitten kanssa matkaa eteenpäin.
Ratsumiehet ajoivat etupäässä, heidän jäljessään seurasivat jalkamiehet, ja matka suunnattiin Wolmontowiczeen, jossa aiottiin yhtyä Butrymeihin. Kello oli kymmenen, yö oli valoisa, vaikk'ei kuu ollut vielä noussut. Suurhetmanin luota sotapalveluksesta palanneet maalaisaateliset asettuivat heti riveihin, mutta muut, etenkin jalkamiehet, kulkivat epäjärjestyksessä kalistaen aseitaan, jutellen ja kiroten Kmiciciä, joka oli häirinnyt heidän yörauhaansa. Vihdoin he saapuivat Wolmontowiczeen, jossa kohtasivat toisen joukon.
— Seis! Keitä siellä on? — huusivat useat.