— Roisto! — kirkaisi herra Michal. — Minun kanssani on sodasta palanneita laudalaisia, joilla on selvittämättömiä asioita kanssasi, jotka koskevat ryöstöjä ja viattomasti vuodatettua verta ja sitä neitiä, jonka olet juuri ryöstänyt! Tiedätkö, mitä on raptus puellae [naisenryöstö. Suom. huom.]? Se maksaa vielä sinun pääsi!
Seurasi hetken hiljaisuus.
— Sinä et sanoisi minua roistoksi, jos tuota ovea ei olisi tuossa välillämme! — alkoi Kmicic uudelleen.
— No, avaa se sitten!… Ei sitä kukaan estä!
— Ensin kaadamme muutamia laudalaisia koiria suin päin paikoilleen!
Älkää luulko, että saatte minut elävänä käsiinne!
— Sitten raahaamme sinut henkihieverissä ulos! Yhtäkaikki!
— Kuulkaa tarkasti, mitä sanon! Jollette anna meidän olla rauhassa, on minulla täällä tynnyrillinen ruutia ja sytytin. Minä räjähdytän koko talon ja meidät kaikki ilmaan… niin totta kuin Jumala on olemassa! Ottakaa minut nyt, jos haluatte!
Nyt seurasi pitempi hiljaisuus. Herra Wolodyjowski etsi turhaan vastausta. Laudalaiset alkoivat vilkuilla toisiinsa hämmästyneinä. Kmicicin sanoissa oli niin paljon hurjaa intohimoa, että kaikki uskoivat hänen panevan uhkauksensa täytäntöön. Kipinä vain — ja koko talo olisi raunioina ja neiti Billewicz tuhon oma!
— Jumal'avita! Se on hullu, se mies! — murahti joku Butrymeista. —
Kyllä hän sen vielä tekee!
Samassa herra Wolodyjowskin päähän pälkähti onnellinen ajatus.