— Tehkää loppu… hävettää…
— Olkoon menneeksi! — sanoi Wolodyjowski. Kuului kiljahdus, lyhyt, mutta kauhea, sitten tukahtunut huudahdus. Kmicic huitoi käsillään, miekka putosi maahan, ja hän kaatui kasvoilleen everstin jalkain juureen…
— Elää, — sanoi Wolodyjowski, — kosk'ei kaatunut selälleen.
Ja hän käänsi Kmicicin nutun lievettä ja pyyhki siihen miekkansa.
Laudalaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen:
— Tappakaa se petturi!… Tappakaa! Lyökää palasiksi!
Muutamat Butrymeista hyökkäsivät jo luo paljastetut miekat käsissä. Samassa tapahtui jotakin tavatonta: pienikasvuinen eversti kasvoi näkijäin silmissä jättiläiseksi, miekka lensi lähimmän Butrymin kädestä aivan kuin äsken Kmiciciltä, ja herra Wolodyjowski huusi säihkyvin silmin:
— Takaisin!… Nyt hän on minun eikä teidän!… Pois!
Kaikki vaikenivat peläten ritarin vihaa, ja hän jatkoi:
— Minä en anna teurastaa!… Koska me olemme aatelista syntyperää, niin meidän pitää muistaa ritarillisia tapoja eikä surmata haavoittuneita. Sitä ei saa tehdä edes viholliselle, vielä vähemmän vastustajalle, joka on voitettu kaksintaistelussa.