— Onhan eversti aina haudattava komeasti! Sillävälin muodostivat laudalaiset piirin ritarien ympäri. Soihdunkantajat nostivat soihtunsa korkealle; muut tungeskelivat heidän takanaan uteliaina ja levottomina. Keskellä piiriä kaksintaistelijat mittailivat toisiaan silmäyksin. Vallitsi peloittava hiljaisuus, jossa kuului vain soihduista maahan putoavain hiilten suhahduksia. Herra Wolodyjowski oli iloinen kuin lintu aamuhetkellä.
— Aloittakaa! — sanoi Kmicic.
Miekan ensimmäinen isku kajahti kaikuna katsojain sydämissä. Herra Wolodyjowski hyökkäsi, puoleksi leikillä, herra Kmicic torjui ja hyökkäsi vuorostaan; herra Wolodyjowski torjui. Iskut kävivät yhä voimakkaammiksi. Kaikki pidättivät hengitystään. Kmicic hyökkäsi raivoissaan, herra Wolodyjowski vei vasemman kätensä selkänsä taakse ja torjui iskut rauhallisesti pienin, huomaamattomin liikkein. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut vain puolustautua ja samalla säästää vastustajaansa. Toisinaan hän otti lyhyen askelen taaksepäin tai eteenpäin — nähtävästi hän koetteli Kmicicin tottuneisuutta. Tämä tulistui, mutta Wolodyjowski oli kylmä kuin opettaja, joka neuvoo oppilastaan. Vihdoin hän alkoi laudalaisten suureksi hämmästykseksi puhua tähän tapaan: — Jutelkaamme samalla, niin ei aika käy pitkäksi… Ahaa! Tuo on sitä orszalaista… Te puitte kai siellä viljanne itse, koska huitelette kuin varstalla. Hyi hirveätä, kuinka te peuhaatte! Oletteko te todella paras koko Orszassa?… No, tuo on muodissa vain renkien kesken… Tuo on sitä kuurinmaalaista… Tuolla tempulla sopii koiria kutsata… Katsokaa nyt miekan kärkeen! Älkää taivuttako noin kämmentänne, muuten saatte nähdä kuinka käy… Ottakaa ylös!
Viimeiset sanat herra Wolodyjowski sanoi painavasti, mutta ennenkuin katsojat käsittivät, mitä merkitsi »ottakaa ylös», oli Kmicicin miekka lentänyt herra Wolodyjowskin pään yli ja pudonnut maahan hänen selkänsä taakse.
— Tätä sanotaan miekan kiepsahduttamiseksi, — sanoi herra Wolodyjowski.
Kmicic seisoi kalpeana, horjuen, muljahdutellen vihaisesti silmillään. Hän oli yhtä hämmästynyt kuin laudalaisetkin. Lyhytkasvuinen eversti astui askelen syrjään ja toisti osoittaen maassa makaavaa miekkaa:
— Ottakaa ylös!
Ensin näytti siltä, kuin Kmicic olisi syössyt hänen kimppuunsa aseettomana. Hän seisoi jo valmiina hyökkäämään, ja herra Wolodyjowski odotti nostettuaan miekan kahvan rintaansa vastaan ja suunnattuaan miekan terän vastustajaansa. Mutta Kmicic sieppasi miekkansa maasta ja karkasi peloittavaa miekkailijaa kohti.
Katsojain joukosta kuului puheen sorinaa, piiri pienentyi yhä ahtaammaksi, ja sen taakse muodostui katsojista toinen piiri, jopa kolmaskin… Kmicicin kasakat pistivät päänsä laudalaisten olkapäitten väliin, ikäänkuin he olisivat jo iät ja ajat eläneet suloisessa sovussa näitten kanssa. Katsojilta pääsi hurjia huutoja; toisinaan kajahti hillitön nauru. Kaikki tunnustivat, että herra Wolodyjowski oli mestarien mestari.
Tämä leikki julmasti kuin kissa hiiren kanssa käsitellen miekkaansa yhä huolettomammin. Hän pisti vasemman kätensä housuntaskuun. Kmicic raivosi, sähisi ja sai vihdoin yhteenpurtujen hampaittensa välistä puserretuksi pari käheätä sanaa: