— Sainpa mistä hyvänsä, niin en käytä heitä isänmaata vastaan, vaan hankkiakseni itselleni oikeutta.
— Vai niin?… Te teette liiton vihollisen kanssa hankkiaksenne itsellenne oikeutta! Entä millä maksatte hänelle hänen palveluksensa, jollei petoksella? Minä en olisi estänyt teitä ryhtymästä neuvotteluihin näitten aatelisten kanssa, mutta koska olette hankkinut apua viholliselta, on asia toinen. Älkää ensinkään koettako pelastaa nahkaanne. Huomaan, että olette pelkuri, vaikka olettekin olevinanne orszalainen miekkailumestari.
— Kuten haluatte! — sanoi Kmicic asettuen asentoon.
Mutta herra Wolodyjowski ei hätäillyt, ja vetämättä miekkaansa huotrasta hän katseli ympärilleen. Sarasti. Itäiselle taivaanrannalle oli jo syttynyt verinen viiru, mutta pihalla oli vielä aika pimeä, etenkin talon vieressä.
— Kaunis tulee päivä, — sanoi herra Wolodyjowski, — mutta aurinko ei nouse vielä kotvaan aikaan. Ehkä tahdotte, että teille valaistaan?
— Yhtä kaikki.
— Hyvät herrat! — huusi Wolodyjowski kääntyen aatelisten puoleen, — tuokaahan tulisoihtuja ja olkia, että näkisimme tanssia tätä orszalaista tanssia!
107
Laudalaiset, vilkastuneina nuoren everstin leikillisyydestä, alkoivat koota tappelun tuoksinassa sammuneita tulisoihtuja, ja tuossa tuokiossa lepatti lähes viisikymmentä punertavaa soihtua aamun kalpeassa valossa. Herra Wolodyjowski osoitti heihin miekankärjellä ja virkkoi Kmicicille:
— Katsokaa! Ihan kuin hautajaissaattue! Kmicic lisäsi siihen: