Pienikasvuinen eversti astui esiin.
— Minä.
— Ohoo! Eipä teissä näy olevan sankarin kokoa, — virkkoi Kmicic mittaillen katseellaan Wolodyjowskin vartaloa. — Luulin näkeväni komean ritarin. Mutta minun täytyy tunnustaa, että olette kokenut sotilas.
— Minä en ainakaan voi sanoa samaa teistä, koska olitte unohtanut vahdit. Jollette hoida miekkaa paremmin kuin päällikön tointa, on minulla helppo tehtävä edessäni.
— Missä miekkailemme? — kysyi Kmicic vilkkaasti.
— Tässä!… Piha on tasainen kuin pöytä.
— Hyvä on! Valmistautukaa kuolemaan!
— Oletteko varma?
— Näkyy, että ette ole ollut Orszassa, koska sitä epäilette… Minä en ole ainoastaan varma, vaan minä säälin teitä, sillä olen kuullut kehuttavan teitä urhoolliseksi soturiksi. Sentähden sanon nyt viimeisen kerran: jättäkää minut rauhaan! Me emme tunne toisiamme, miksi siis menisimme toistemme tielle? Miksi olette hyökänneet minun kimppuuni?… Neiti Billewicz kuuluu minulle yksin testamentinkin mukaan, niinkuin tämä maatilakin, ja Jumala voi todistaa, että olen ottamassa vain omaani… Totta on, että minä kaadoin Wolmontowiczen aateliset, mutta kuka sai ensinnä kärsiä vääryyttä? Olivatko upseerini ilkivaltaisia vai ei, siitä nyt viis, pääasia on, että he eivät tehneet kenellekään pahaa, ja kuitenkin tapettiin heidät kuin koirat siksi, että he tahtoivat vain tanssia tyttöjen kanssa kapakassa. Veri verestä! Sitten tapettiin myöskin minun sotilaani. Vannon kautta Kristuksen haavojen, etten tullut tänne missään pahassa tarkoituksessa, ja kuinka otettiin minut täällä vastaan?… Paha maksettakoon pahalla! Olen kuitenkin valmis suorittamaan vahingonkorvausta… hyvän naapurin tavoin. Parempi on, että…
— Mitä väkeä teillä on nyt mukananne? Mistä olette saanut nuo apulaisenne? — keskeytti herra Wolodyjowski.