— Malttakaa mielenne, armollinen neiti. Jumala on nähnyt viattomuutenne. Te olette vapaa ja voitte palata Wodoktyyn.
Tällä kertaa nousi neiti Billewiczin kasvoille ymmärtäväisempi ilme.
Hän nousi, viskasi hiuksensa taakse ja kysyi.
— Kuka te olette?
— Michal Wolodyjowski, eversti Vilnon vojevodan rakuunarykmentissä..
- Olen kuullut taistelua… laukauksia… Kertokaa…
Neiti Billewicz havahtui nyt kokonaan.
— Kiitän teitä! — sanoi hän hiljaisella äänellä, jossa väreili kalmankammo. — Entä hän?… Miten on hänen käynyt?…
— Kmicicinkö? Älkää pelätkö, neiti, hän makaa tiedotonna pihalla… ja kehumatta itseäni tunnustan tehneeni sen.
Wolodyjowski sanoi sen jonkinlaisella itsetyydytyksellä, mutta jos hän odotti ihmettelyä, niin hän pettyi suuresti. Neiti Billewicz ei virkkanut sanaakaan, vaan alkoi horjua ja käsillään haparoida tukea ja vaipui vihdoin samalle kirstulle, jolta hän vast'ikään oli noussut.
Ritari syöksyi hänen luokseen.