Syntyi painostava äänettömyys. Toiset olivat vielä pelästyksissään Boguslawin uutisen johdosta, toiset hämmästyivät tuon neidon rohkeutta, joka uskalsi päin silmiä syyttää nuorta ruhtinasta valheesta. Miekankantaja alkoi änkyttää: »Oleńka, Oleńka!» — mutta Boguslaw tuli surullisen näköiseksi ja sanoi vihastumatta:
— Jos hän on teidän sukulaisenne tahi sulhasenne, niin valitan, että kerroin tämän uutisen. Mutta heittäkää pois hänet sydämestänne, sillä hän ei ole teidän arvoisenne!
Oleńka seisoi vielä hetken tuskaisena, kauhistuneena ja tulistuneena, mutta vähitellen puna hänen poskiltaan hävisi ja kasvot muuttuivat kylmiksi ja kalpeiksi. Hän vajosi takaisin tuolilleen ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne… Minä epäilin syyttä sanojanne… Siltä mieheltä voi odottaa mitä tahansa…
— Rangaiskoon minua Jumala, jos tunnen muuta kuin sääliä! — vastasi lempeästi Boguslaw.
— Hän oli neidin sulhanen, — sanoi ruhtinas Janusz. — Minä itse heidät vein yhteen. Hän oli nuori, kuumaverinen mies ja oli liiaksi mellastellut. Pelastin hänet oikeuden käsistä, sillä hän oli hyvä sotilas. Tiesin, että hän on huimapää ja pysyy ikänsä semmoisena. Mutta että hän aatelismiehenä voisi olla noin alhainen, sitä en odottanut edes häneltäkään.
— Hän oli huono mies, tiesin sen jo ennen! — sanoi Ganchoff.
— Miksi et varoittanut minua? — kysyi Janusz nuhtelevasti.
— Pelkäsin teidän ylhäisyytenne epäilevän minua, koska hänet aina asetettiin edelle minusta.
— Hyvät herrat, — huudahti Boguslaw, — puhutaan nyt muusta! Jos teidän on raskasta kuulla tätä, niin kuinka sitten onkaan neiti Billewiczin.