Kaupungissa vietettiin, samoinkuin Przasnyszissakin oli Kmicicin lähtiessä tehty, kolmipäiväistä juhlaa Krakovan valtauksen johdosta. Kmicic sai kuitenkin tietää, että hänen Przasnyszissa saamansa tiedot ruotsalaisten voitoista olivat liioiteltuja. Kievin linnanpäällikkö Czarniecki ei ollenkaan ollut joutunut vangiksi, vaan oli saanut sopimuksen mukaan lähteä kaupungista joukkoineen täysissä varustuksissa. Sanottiin hänen olevan menossa Sleesiaan. Ei se ollut suuri lohdutus, mutta lohdutus kuitenkin.
Täällä Pultuskissa Kmicic näki ensikerran sotajoukon asettuneena kirkkoon. Kauniissa goottilaisessa temppelissä, jonka rakentamisen kaksisataa vuotta sitten oli pannut alulle piispa Gizycki, oleksi saksalainen palkkasoturijoukko. Kirkko oli sisältä valoisa kuin suuren juhlan aikana, sillä kivilattialla paloi rovioita. Niitten yllä savusi kattiloita. Oluttynnyrien luona tunkeili vierasmaalaisia sotamiehiä, vanhoja rosvoja, jotka olivat ryöstäneet koko katolisen Saksan eivätkä ensikertaa olleet yötä kirkossa. Kuului joka puolelta melua ja huutoja. Käheät äänet vetelivät sotamieslauluja. Naiset, jotka noina aikoina pakkautuivat sotajoukkojen mukaan, vikisivät ja huudahtelivat.
Kmicic seisoi avoimella ovella ja katseli sotamiesten monenlaisia hommia vähän aikaa. Hänen päätänsä alkoi pyörryttää, silmät eivät ottaneet uskoakseen näkemäänsä, hengitys pysähtyi. Ei helvettikään olisi voinut hänestä olla kauheampi.
Hän repi tukkaansa ja syöksyi pois toistellen kuin mieletön:
— Jumala, anna vihasi langeta! Jumala, rankaise! Jumala, pelasta meidät!
YHDEKSÄS LUKU.
Varsovassa olivat jo kauan olleet vallassa ruotsalaiset. Wittenberg, varsinainen kaupungin ja sen varusväen päällikkö, oli tällä hetkellä Krakovassa, ja hänen sijaisenaan oli Radziejowski. Noin pari tuhatta sotamiestä oli itse kaupungissa, joka oli vallien ympäröimä, ja esikaupungeissa, joissa oli kauniita palatseja. Linna ja kaupunki olivat säästyneet hävitykseltä, sillä herra Wessel oli ne luovuttanut taistelutta ja itse kiireesti paennut peläten persoonallisen vihamiehensä Radziejowskin kostoa.
Mutta kun Kmicic alkoi katsella lähempää ja tarkemmin, niin hän näki monissa taloissa ryöstön jälkiä. Niin oli laita semmoisissa taloissa, joiden asukkaat olivat paenneet vierasta valtiasta tahi tehneet vastarintaa silloin, kun ruotsalaiset nousivat valleille.
Kaupunki oli aivan kuin vierasmaalainen. Kaduilla kuuli enemmän vieraita kieliä kuin puolaa, kaikkialla kohtasi ruotsalaisia, saksalaisia, ranskalaisia, englantilaisia ja skotlantilaisia sotilaita mitä erilaisimmissa asuissa. Kaikkialla muukalaista kirjavuutta, muukalaisia kasvoja, muukalaisia lauluja.
Tähän vierasten vilinään kaupungin omat asukkaat aivan hävisivät. Oman turvallisuutensa vuoksi he istuivat enimmäkseen kotona lukkojen takana, näyttäytyivät harvoin kadulla ja kulkivat kiireesti asioillaan. Vain joskus jonkun ylhäisen herran vaunut, joita seurasi heitukoita tahi sotaväkeä puolalaisissa puvuissa, kulkiessaan valtakatua linnaan päin muistuttivat mieliin, että oltiin puolalaisessa kaupungissa.