Kaikki tämä vilahti Andrzejn ihmettelevien silmien ohi, mutta kauan hän ei viipynyt Varsovassa. Hän ei tuntenut täällä ketään eikä voinut kenellekään avata sydäntään. Ei edes puolalaisten aatelismiesten kanssa hän tullut lähempiin tekemisiin. Yhtä ja toista hän tosin joskus puhutteli, mutta ne kaikki olivat innokkaita ruotsalaisten puoluelaisia, jotka Kaarle Kustaan paluuta odotellessaan liehakoivat Radziejowskia ja ruotsalaisia upseereita saavuttaakseen etuja.
Porvareista kuuli Kmicic kerrottavan, että he yhä säälivät onnetonta isänmaata ja hyvää kuningasta. Ruotsalaiset vainosivat heitä, toimittivat kotitarkastuksia ja nylkivät sotaveroa.
Kerrottiin myös, että ammattikunnilla oli asevarastoja, varsinkin voimakkaalla räätälien järjestöllä, ja että ne toivoaan menettämättä odottivat Jan Kasimirin takaisintuloa sekä olivat valmiit iskemään ruotsalaisten kimppuun, jos vähänkään apua tulisi ulkoapäin.
Kmicic ei ollut uskoa korviaan eikä hän tahtonut voida tajuta, että alhaissukuiset ja alhaisessa asemassa olevat ihmiset osoittivat enemmän isänmaanrakkautta ja uskollisuutta lailliselle hallitsijalle kuin aateli, jota jo syntyperä velvoitti osoittamaan näitä tunteita.
Vain aateli ja ylimykset olivatkin ruotsalaisten puolella, kun taas alempi kansa pikemminkin oli taipuvainen vastarintaan. Oli usein sattunut, että kun ruotsalaiset ajoivat väestöä työhön Varsovan varustuksille, alhainen kansa mieluummin kärsi pieksämisen, vankeuden ja kuolemankin kuin myötävaikutti ruotsalaisten vallan lujittamiseen.
Varsovan ulkopuolella olivat kaikki tiet täynnä sotamiehiä ja aatelisjoukkoja, jotka olivat ruotsalaisten palveluksessa. Kaikki oli ryöstetty, vallattu ja kukistettu, kaikki oli niin ruotsalaista kuin maa aina olisi ollut ruotsalaisten käsissä.
Andrzej ei kohdannut muita ihmisiä kuin ruotsalaisia tahi näiden puoluelaisia tahi sellaisia, jotka epätoivoissaan jo olivat vakuutettuja siitä, että kaikki oli menetetty. Kukaan ei ajatellutkaan vastarintaa. Hiljaisesti ja nopeasti täytettiin sellaiset määräykset, jotka ennen paljon lievemmässäkin muodossa olisivat synnyttäneet vastarintaa ja vastalauseita. Pelko oli saanut mielissä niin suuren vallan, että vääryyttä kärsineet ääneen ylistivät lempeätä hallitusta.
Usein sattui, että aateliset asestettuine palvelijoineen kiskoivat omilta kansalaisilta veroja, jotka ruotsalaisten oli määrä ottaa, ja toiset alistuivat tähän yhtä nöyrästi kuin lammas kerittäväksi. Sama vero otettiin usein kaksi kertaa. Ja jospa kaikki olisi rajoittunutkin vain ruotsalaisten sotakorvauksen ottoon! Pahempia kuin viholliset olivat omat ilmiantajat. Vanhat riidat ja loukkaukset maksettiin nyt monin kerroin. Eikä siinäkään kyllin. Muodostui asestettuja rosvojoukkoja, jotka kävivät sekä aatelisten että talonpoikien kimppuun. Näitä rosvoja auttoivat tehokkaasti ruotsalaiset sotarosvot ja kaikenlaatuinen roistoväki. Kaikkialla leimusi tulipaloja. Kaupunkeja painoi sotilasvallan rautakoura, metsissä isännöivät rosvot. Valtakunnan pelastusta ja ikeen poistamista ei kukaan ajatellut. Toivo oli mennyt kaikilta.
Sochaczewin luona tapahtui, että ruotsalaiset ja saksalaiset roistot hyökkäsivät sikäläisen staarostan herra Luszczewskin kimppuun hänen omalla maatilallaan Strugissa. Tämä vanha soturi puolustautui korkeasta iästään huolimatta urheasti. Silloin juuri sattui paikalle Kmicic, jonka kärsivällisyys jo oli alkanut loppua ja joka nyt juuri Strugissa loppuikin. Hän salli Kiemliczien »pehmittää» ja hyökkäsi itse semmoisella voimalla ahdistajain kimppuun, että kukaan näistä ei päässyt ehein nahoin leikistä. Staarosta, jolle tämä apu oli kuin taivaan lähettämä, kiitti hartaasti pelastajaansa, ja Andrzej nähdessään edessään vanhaan polveen kuuluvan arvohenkilön lausui tälle julki vihansa ruotsalaisia kohtaan ja kysyi, mitä tämä ajatteli valtakunnan tulevista kohtaloista. Hän toivoi, että staarosta vuodattaisi edes jonkinmoista lohdutuksen balsamia hänen sydämeensä.
Mutta staarostalla oli aivan toisenlaiset mielipiteet asioista. Hän sanoi: