— Niin, se on Kustaa Aadolf — sanoi staarosta. — Kristiinaa ei tässä mainita, sillä on lueteltu vain miehet. Lue nyt loppu, joka täsmälleen sopii nykyisiin oloihin.
Neito luki seuraavaa:
— »Näytän sinulle kuudennen, joka myllertää maan ja meren ja hämmentää yksinkertaiset… joka käteensä laskee minun rangaistukseni ajan. Jos ei hän pian saavuta päämääräänsä, niin häntä kohtaa minun tuomioni ja hän jättää valtakuntansa sekasortoon, ja tapahtuu niinkuin kirjoitettu on: hän kylvää tuulta ja niittää myrskyä. Minä tulen tähän valtakuntaan ja myös rikkaisiin ja mahtaviin kaupunkeihin, sillä kutsuttu on nälkäinen, joka syö niiden jäännökset. Vallassa tulevat olemaan tyhmät, mutta viisaat ja vanhukset kulkevat pää riipuksissa. Rehellisyys ja oikeus katoavat, mutta tuleva on se, joka minun vihani lauhduttaa ja joka ei säästä henkeänsä rakkauden ja totuuden tähden.»
— Siinä se on! — sanoi staarosta.
— Kaikki käy niin toteen, että sokeankin täytyy uskoa! — vastasi Kmicic.
— Siksipä ruotsalaisiakaan ei voida voittaa, — sanoi staarosta.
— Mutta tuleva on se, joka ei säästä henkeään totuuden tähden! — huudahti Kmicic. — Ennustus jättää meille toivon. Ei tuomio odota meitä, vaan pelastus!
— Sodomakin olisi säästetty, jos siitä olisi löytynyt kymmenen vanhurskasta, — vastasi staarosta, — mutta niitä ei löytynyt senkään vertaa. Samoin myös ei ole löytyvä sitä, joka ei säästä henkeänsä totuuden puolesta, ja tuomion hetki lyö.
— Herra staarosta, se on mahdotonta! — sanoi Kmicic.
Ennenkuin staarosta ennätti vastata, avautui ovi, ja huoneeseen astui keski-ikäinen mies rautapaita yllään ja musketti kädessä.