— Pysyykö Oleńka hänelle uskollisena? — toisti Kmicic.
Kyynelet nousivat tytön silmiin.
— Viimeiseen hengenvetoon, kuolinhetkeen saakka! — vastasi hän nyyhkyttäen.
Tuskin oli hän ennättänyt sanoa tämän, kun Kmicic lankesi hänen jalkoihinsa. Tyttö tahtoi poistua, mutta Kmicic ei päästänyt häntä, suuteli hänen jalkojaan ja puhui:
— Minäkin olen syntinen Andrzej ja tahdon tehdä parannuksen!… Minullakin on oma rakas Oleńkani… Kääntyköön teidän Andrzejnne oikealle tielle ja pysyköön minun Oleńkani minulle uskollisena… Olkoot sananne profeetallinen ennustus! Te olette vuodattanut toivon balsamia sairaaseen sydämeeni!… Jumala teidät palkitkoon! Jumala teidät palkitkoon!
Hän hypähti pystyyn, nousi hevosen selkään ja kiiti pois.
KYMMENES LUKU.
Staarostan tyttären sanat rohkaisivat Kmicicin sydäntä suuresti eivätkä kolmeen päivään lähteneet hänen mielestään. Päivin ratsun selässä ja öisin vuoteellaan hän mietiskeli sitä, mitä oli tapahtunut, ja tuli aina siihen johtopäätökseen, että tämä ei voinut olla pelkkää sattumaa, vaan Jumalan viittaus että jos hän kestää eikä poikkea oikealta tieltä, jonka Oleńka oli hänelle osoittanut, niin neito pysyy hänelle uskollisena ja antaa hänelle taas lempensä.
Mutta toiselta puolen oli Andrzejlla paljon huoliakin. Hänen tarkoituksensa olivat puhtaat, mutta eikö hän ollut liian myöhään alkanut mitä toteuttaa? Oliko vielä jokin tie avoinna, oliko olemassa jokin keino? Valtakunta vajosi joka hetki yhä syvemmälle, ja vaikeata oli sulkea silmänsä siltä kamalalta totuudelta että se ei ollut pelastettavissa. Kmicic halusi hartaasti ryhtyä johonkin toimintaan, mutta ei nähnyt missään ihmisiä, jotka olisivat olleet halukkaita semmoiseen. Yhä uusia kasvoja hän näki matkallaan, mutta kun hän katseli ihmisiä ja kuunteli heidän puheitaan, niin se vei häneltä viimeisenkin toivon. Hän ei kohdannut ainoatakaan, jolla olisi ollut luottamusta tulevaisuuteen.
Ruotsalaisten menestys yhä kasvoi. Huhut, että sotajoukon jäännökset kapinoivat, uhkasivat päälliköitään ja tahtoivat mennä ruotsalaisten puolelle, kävivät päivä päivältä yhä varmemmiksi. Tieto Koniecpolskin antautumisesta joukkoineen Kaarle Kustaalle kulki kuin ukkosen jyrinä yli koko valtakunnan ja sammutti sydämistä viimeisenkin uskon. Hänen esimerkkiään seurasivat staarosta Jaworski ja ruhtinas Dymitr Wisniowiecki.