— Joka tapauksessa ne ovat tärkeitä tietoja, joista täytyy neuvotella. Sallitteko, että pyydän tänne vanhimpia isiä ja muutamia arvossapidettyjä aatelismiehiä, jotka nyt asuvat täällä ja auttavat meitä neuvoilla näinä vaikeina aikoina?…
— Mielelläni toistan heille, minkä kerroin. Priori Kordecki poistui ja palasi neljännestunnin kuluttua mukanaan neljä isää.
Pian astui sisään myös miekankantaja Rózyc Zamoyski, lipunkantaja Okielnicki, Piotr Czarniecki, nuori sotilaallisen näköinen upseeri, ja muutamia muita eri-ikäisiä aatelismiehiä. Priori Kordecki esitteli heille herra Babiniczin Samogitiasta ja kertoi kaikille Kmicicin tuoman uutisen. Toiset hämmästyivät suuresti ja alkoivat katsella Andrzejta tutkivin ja epäluuloisin katsein. Kun ei kukaan alkanut ensimmäisenä puhua, lausui priori Kordecki:
— Jumala varjelkoon minua epäilemästä tätä ritaria pahoista aikeista tahi valheesta, mutta hänen tuomansa uutiset näyttävät minusta niin epätodenmukaisilta, että pidin tarpeellisena meidän neuvotella yhdessä. Mitä parhaassa tarkoituksessa toimienkin on tämä ritari voinut erehtyä tahi kuulla väärin tai myös väärinkäsittää, ovatpa myös jotkin vääräuskoiset voineet hänet tahallaan johtaa harhaan. Täyttää sydämemme pelolla, saada aikaan hämminkiä pyhässä paikassa, estää jumalanpalvelustamme — se on heille verraton ilo, josta ei yksikään heistä ilkimielisyydessään mielellään luovu.
— Se tuntuu minusta sangen luultavalta,-sanoi isä Nieszkowski, vanhin joukossa.
— Pitäisi ensin tietää, eikö tämä ritari itse ole harhaoppinen, — sanoi
Piotr Czarniecki.
— Olen katolilainen niinkuin tekin! — vastasi Kmicic.
— Meidän on ensin tarkattava olosuhteita, — lausui Zamoyski.
— Olosuhteet ovat nykyisin sellaiset, — sanoi priori Kordecki, — että näyttää kuin Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä tahallaan löisivät tämän vihollisemme sokeudella, ettei se tietäisi määrää vääryyksilleen. Muuten eivät vihamiehemme koskaan olisi uskaltaneet kohottaa miekkaa tätä pyhää paikkaa vastaan. Eivät he omalla voimallaan ole kukistaneet valtakuntaamme, vaan sen omat pojat ovat heitä auttaneet. Mutta niin syvälle kuin kansamme onkin vajonnut, niin paljon kuin se onkin syntiä tehnyt, niin onhan itse synnilläkin rajansa, jonka yli se ei mene. Kansamme on luopunut kuninkaastaan, se on pettänyt maansa, mutta äitiänsä ja suojelijaansa, taivaan kuningatarta, se ei ole lakannut kunnioittamasta. Vihollinen halveksii ja pilkkaa meitä kysyen, mitä entisistä hyveistä meillä on jäljellä. Minä vastaan: ne ovat kaikki hävinneet, mutta jotakin on sittenkin vielä jäänyt jäljelle, nimittäin usko Pyhään Neitsyeen, ja tälle perustalle voi vielä kaiken rakentaa uudelleen. Ja minä näen selvästi, että jos yksikin ruotsalainen kuula tunkeutuu näihin pyhiin muureihin, niin paatuneimmatkin luopuvat ruotsalaisista, muuttuvat ystävistä vihamiehiksi, kohottavat miekan heitä vastaan. Mutta ruotsalaisetkin ymmärtävät hyvin tämän. Senvuoksi he eivät koskaan uskalla käydä Jasna Góran kimppuun, jollei, kuten mainitsin, Jumala tahallaan heitä sokaise, sillä sinä päivänä kääntyisi onni heistä pois ja me tulisimme järkiimme.
Kmicic kuunteli hämmästyen priori Kordeckin sanoja, jotka juuri olivat vastaus siihen, mitä Wrzeszczowicz oli suustaan syytänyt Puolan kansaa vastaan. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän lausui: