Yö oli todellakin tulossa. Pimeys levisi jo ylt'ympäri, vain kirkko punoitti auringon viimeisissä säteissä. Sen nähden ihmiset polvistuivat muurien luo ja rohkeutta valahti heidän sydämiinsä. Torneista alkoi soida angelus. Isä Kordecki viritti laulun Angelus domini, ja siihen yhtyi koko väkijoukko. Muureilla seisovat sotamiehet ja aateliset yhtyivät myös lauluun, uudelleen soivat isommat ja pienemmät kirkonkellot ja koko vuori kaikui ja soi kuin jättiläisurut.
Kun joukko alkoi lähteä, siunasi priori Kordecki sitä ja sanoi:
— Ne miehet, jotka ovat olleet sodassa, osaavat käyttää aseita ja tuntevat miehuutta sydämessään, tulkoot huomisaamuna luostariin!
— Olen ollut sodassa! Olen palvellut jalkaväessä! Minä tulen! — huusivat monet äänet.
Väkijoukko hajaantui hitaasti. Yö kului rauhallisesti. Herätessään aamulla kaikki huusivat iloisesti: »Ei ole ruotsalaisia!» Se ei kuitenkaan estänyt jatkamasta aloitettuja töitä.
Ilomielin Kmicic katseli sotaan varustautumista, sotamiesten harjoituksia, tykkien ja muitten aseitten kuntoon laittamista. Tämä oli hänen elementtiänsä. Keskellä näitä hävityskoneita, tätä vilinää ja kuumeista toimintaa oli hänen mielensä kevyt ja iloinen. Hänen oli sitäkin hauskempi ja kevyempi olla, kun hän oli ripissä tunnustanut koko elämänsä synnit niinkuin vain tehdään kuolinvuoteella, ja saanut vastoin odotustaan synninpäästön, sillä isä Kordecki oli nähnyt hänen vilpittömän pyrkimyksensä parannukseen.
Andrzej oli siis vapautettu siitä raskaasta taakasta, jonka alle hän oli ollut miltei sortua. Ankaria katumusharjoituksia oli hänelle määrätty, ja joka päivä hänen selkänsä veristyi Sorokan piiskanlyönneistä. Lisäksi oli häntä käsketty olemaan nöyrä, ja se oli vielä vaikeampaa, sillä nöyryyttä ei ollut hänen sydämessään, päinvastoin se oli täynnä ylpeyttä ja omahyväisyyttä. Lopuksi hänen piti hyvillä töillä osoittaa parannuksensa, ja se taas oli helpointa kaikesta. Hän itse juuri sitä hartaasti halusikin. Hyviksi töiksi hän käsitti taistelun ruotsalaisia vastaan aamusta iltaan ilman lepoa ja ilman sääliä. Miten ihana toimiala hänelle tässä avautuikaan! Piestä ruotsalaisia ei vain isänmaan puolesta ja sen hallitsijan puolustukseksi, jolle hän oli vannonut uskollisuutta, vaan lisäksi myös taivaallisen kuningattaren tähden — se oli suurempi onni kuin hän oli ansainnutkaan.
Missä oli nyt se aika, jolloin hän oli seisonut kuin tien haarassa kysyen itseltään, minne oli mentävä? Missä oli se aika, jolloin hän ei tietänyt, mihin ryhtyisi, kun hän kaikkialla kohtasi epätoivoa ja itsekin alkoi menettää toivonsa?
Nyt nämä ihmiset täällä, nuo valkoiset munkit ja tuo kourallinen talonpoikia ja aatelismiehiä, valmistautuivat puolustautumaan ja taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Tämä oli ainoa valtakunnan kolkka, missä semmoista tehtiin, ja tänne oli Andrzej joutunut aivan kuin onnen tähden johtamana. Voitosta hän oli aivan varma, vaikka koko ruotsalaisten sotajoukko olisi keräytynyt näiden muurien luo. Rukous, ilo ja kiitollisuus täyttivät hänen sydämensä.
Tässä mielentilassa hän käyskenteli muureilla ja tarkasteli töitä. Tuntijan silmällä hän huomasi, että ne suoritettiin hyvin ja että niitä tekemässä olivat taitavat miehet, jotka tiesivät velvollisuutensa ratkaisevan hetken tullessa. Hän ihaili kunnioittamansa priori Kordeckin levollisuutta ja Zamoyskin taitavuutta, eikä hän ollut nyrpeä edes Czarnieckille, vaikka ei vielä ollut voittanut harmiaan tätä kohtaan. Mutta Czarniecki katseli häntä tylysti ja tavattuaan hänet muurilla tiedustelijain palaamisen jälkeen sanoi: