— Ruotsalaisia ei näy, herra ritari, ja jos he eivät tule, niin teidän maineenne on mennyttä kalua!
— Jos heidän tulostaan on jotakin haittaa tälle pyhälle paikalle, niin menköön sitten mieluummin minun maineeni! — vastasi Kmicic.
— Ette haluaisi haistella heidän ruutiaan. Tunnemme kyllä tuommoiset ritarit, joilla on jäniksen nahkaa saappaissa!
Kmicic loi silmänsä alas kuin tyttö.
— Tahdotte riitaa, — sanoi hän. — Mitä pahaa minä olen teille tehnyt?
Unohtakaa kauna niinkuin minäkin olen tehnyt.
— Te nimititte minua pikkuaateliseksi, — sanoi terävästi Czarniecki. — Mikä te sitten olette, jos saan kysyä? Ovatko Babiniczit jossakin suhteessa parempia kuin Czarnieckit?… Onko sukunne senaattorisukua?
— Hyvä herra, — vastasi Kmicic iloisesti, — jos minulle ei olisi määrätty katumusharjoitukseksi nöyryyttä eivätkä piiskan iskut joka päivä pehmittäisi selkääni entisten syntieni sovitukseksi, niin nimittäisinpä teitä vielä muuksikin, mutta minä pelkään lankeamista vanhaan syntiini. Mitä siihen tulee, ovatko Babiniczit vaiko Czarnieckit parempia, niin sehän nähdään, kun ruotsalaiset tulevat.
— Minkä viran te silloin aiotte saada?… luuletteko ehkä saavanne päällikön tehtävän?
Kmicic synkistyi.
— Ensin syytitte minua voitonhimosta, nyt puhutte kunniaviroista. Mutta en ole tullut tänne semmoisia tavoittelemaan, sillä paljon korkeammalle olisin voinut päästä muualla. Aion olla tavallinen sotamies, vaikkapa teidänkin johdossanne.