Syntyi hiljaisuus.
Sitten kuului Kmicicin ääni:
— Kuulin Kryszynissa Lisolan kysyvän: »Entä kurkistatteko munkkien aartehistoon?» — ja tähän vastasi Wrzeszczowicz, hän, joka nyt seisoo tuolla muurien ulkopuolella: »Jumalan äiti ei tarvitse taalereita, jotka ovat priorin raha-arkussa.» Nyt sama Wrzeszczowicz kirjoittaa teille, kunnioitetut isät, että hän ei kajoa omaisuuteenne ja itse suorittaa kulut. Huomatkaa hänen rehellisyytensä laatu!
— Ilman provinsiaalia, jolle olemme velvolliset olemaan kuuliaisia, emme voi päättää mitään, — sanoi isä Dobrosz.
Pappi Tomicki lisäsi:
— Sota ei ole meidän toimialaamme. Kuunnelkaamme senvuoksi, mitä sanovat ne ritarit, jotka ovat kokoontuneet tähän luostariin Jumalan Äidin suojaan.
Kaikkien katseet kääntyivät Zamoyskiin, joka oli vanhin ja huomattavin joukossa. Hän nousi ja puhui:
— On kysymyksessä teidän kohtalonne, kunnioitettavat isät. Verratkaa vihollisen voimaa siihen vastarintaan, jota voimienne ja varojenne mukaan voitte tehdä, ja päättäkää itse. Mitäpä neuvoja me, teidän vieraanne, voisimme teille antaa? Mutta koska kysytte meiltä, kunnioitettavat isät, mitä on tehtävä, niin vastaan: olkoon antautumisen ajatus meistä kaukana niin kauan kuin hätä ei siihen pakota. On häpeällistä ja arvotonta pelkurimaisella myöntyväisyydellä ostaa epävarma rauha valapattoiselta viholliselta. Me olemme tulleet vapaaehtoisesti vaimoinemme ja läpsinemme tänne Pyhän Neitsyen turviin ja järkähtämättömästi olemme päättäneet elää kanssanne ja, jos se on Jumalan tahto, kuolla yhdessä. Jumalan Äiti, joka on vuodattanut sydämiimme halun puolustaa häntä jumalattomia vääräuskoisia vastaan, varmasti tulee palvelijainsa avuksi ja tukee meitä oikeassa asiassamme.
Zamoyski vaikeni. Kaikki tunsivat saavansa hänen sanoistaan voimaa ja miehuutta. Kmicic, joka aina toimi hetken tunteitten mukaan, juoksi hänen luokseen ja vei hänen kätensä huulilleen.
Toisia tämä innosti, ja jokaisesta oli tuon nuoren innostuksen puuska hyvä merkki. Halu puolustaa luostaria kasvoi.