Samassa kuului ikkunan alta vanhan kerjäläisen väräjävä ääni, joka lauloi:
— Turhaan sä, uskoton, voimaasi luotat,
helvetin joukotkin avukses tuotat,
turhaan sä myös punot juonias noita:
Et mua voita!
Vaikka mun tuhannet pakanat saartais,
lentävät liskot mun päätäni kaartais,
turhat ois sittenkin keinosi sinun:
voitto on minun!
— Siinä on meille viittaus, — sanoi priori Kordecki, — jonka Jumala antaa vanhan kerjäläisen suun kautta. Pitäkäämme puoliamme, veljet, sillä ei koskaan kenelläkään piiritetyllä ole ollut sellaista turvapaikkaa kuin meillä!
— Uhraamme mielellämme henkemme! — huudahti Piotr Czarniecki.
— Emme luota valapattoihin! Emme luota vääräuskoisiin emmekä niihin katolilaisiin, jotka ovat antautuneet pahan hengen palvelukseen! — huusivat toiset äänet tukahduttaen kuulumattomiin niiden sanat, jotka olivat toista mieltä.
Päätettiin lähettää kaksi munkkia Wrzeszczowiczin luo ilmoittamaan, että portit pysyvät suljettuina ja että piiritetyt aikovat puolustautua, mihin heidät oikeuttaa kuninkaan suojeluskirje.
Samalla tuli lähettiläiden nöyrästi pyytää Wrzeszczowiczia luopumaan aikeestaan tahi ainakin lykkäämään sen, kunnes munkit olisivat ennättäneet neuvotella veljeskunnan provinsiaalin Teofil Broniewskin kanssa, joka nyt oli Sleesiassa.
Lähettiläät lähtivät, ja toiset jäivät odottamaan pamppailevin sydämin neuvottelusaliin. Nämä rauhalliset, sotaan tottumattomat munkit eivät voineet olla tuntematta pelkoa ajatellessaan, että hetki oli nyt lyönyt ja heidän oli valittava velvollisuuden täyttämättä jättäminen tahi vihollisen viha ja kosto.
Tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun molemmat lähettiläät palasivat. Heidän päänsä olivat alaspainetut, heidän kasvonsa surulliset ja kalpeat. Ääneti he ojensivat priori Kordeckille uuden kirjeen Wrzeszczowiczilta, ja tämä luki sen ääneen. Siinä oli kahdeksan antautumisehtoa, joihin viitaten Wrzeszczowicz kehoitti munkkeja luovuttamaan luostarin.