Lopetettuaan lukemisen priori katsoi kauan läsnäolijoita ja sanoi viimein juhlallisella äänellä:

— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Pyhän Jumalanäidin nimeen!
Muureille, rakkaat veljet!

— Muureille! Muureille! — kaikuivat huudot salissa.

Hetkeä myöhemmin valaisi luostarin rakennusta kirkas liekki. Wrzeszczowicz oli antanut sytyttää tuleen Pyhää Barbaran kirkkoa ympäröivät rakennukset. Tulipalo sai pian vallan vanhoissa taloissa ja voimistui joka hetki. Punertavia savupatsaita kohosi taivasta kohti ja kirkkaat tulikielet valaisivat niiden kasvua. Viimein oli koko taivas tulimerenä.

Tulen valossa nähtiin ratsastavia sotamiesosasto ja, jotka nopeasti siirtyivät paikasta toiseen. Alkoi sotamiesten tavallinen mielivalta. Ratsumiehet ajoivat karjan ulos navetoista, se juoksenteli pelästyneenä edestakaisin ja mölisi surkeasti. Joukko yhteen painautuneita lampaita syöksyi päättömästi tuleen. Palon haju levisi kaikille suunnille ja kohosi luostarin muureille asti. Monet puolustusmiehistöstä näkivät ensikerran sodan kauhuja, ja heidän sydämensä jähmettyi, kun he näkivät sotilaitten ajavan takaa miehiä ja lyövän heitä miekalla sekä laahaavan naisia maata pitkin hiuksista. Tulen veripunaisessa valossa näkyi kaikki niin selvästi kuin kämmenellä. Huudot ja lausutut sanatkin tunkeutuivat piiritettyjen korviin asti.

Koska luostarin tykit eivät vielä toimineet, hyppäsivät ratsumiehet hevosten selästä ja lähestyivät aivan muurien luo heristellen miekoillaan ja musketeillaan.

Tavan takaa saapui lähelle joku keltaiseen ratsumiehen takkiin puettu miehen rumilas, pani kätensä torveksi suun eteen ja syyti piiritetyille herjauksia ja uhkauksia, joita nämä kuuntelivat kärsivällisesti.

Kmicic seisoi Czarnieckin vieressä aivan lähellä Pyhän Barbaran kirkkoa ja näki kaiken selvästi. Hänen poskilleen nousi puna, silmät kiiluivat kuin tähdet, ja kädessä hänellä oli oivallinen jousi, jonka hän oli perinyt isältään. Hän kuuli uhkaukset ja pilkkapuheet, ja viimein, kun jättiläiskokoinen ratsumies saapui kallion juurelle ja alkoi sadatella, Andrzej kääntyi Czamieckiin päin:

— Jumalan tähden! Hän häpäisee Pyhää Neitsyttä! Minä ymmärrän saksaa… hän herjaa kamalasti!… En voi sitä sietää!

Hän kohotti jousen, mutta Czarniecki tarttui hänen käteensä.